Viime maanantaina puolelta päivin piti oikein hieroa korviaan: työpöydän radio kertoi, että taloustieteen Nobelin palkinto oli juuri myönnetty suomalaiselle professorille Bengt Holmströmille.
Tällaiset hetket ovat Suomessa harvinaista herkkua. Vielä pöllämystyneempi olo oli lokakuussa 2008, kun työpöydän radio kertoi, että Nobelin rauhanpalkinto oli myönnetty presidentti Martti Ahtisaarelle.
Molemmat palkintouutiset tulivat puun takaa, mutta eri tavalla. Toivo Ahtisaaren palkitsemisesta oli jo ehtinyt kuihtua useiden vuosien pettymysten jälkeen. Holmströmillekin nobelia oli odoteltu jo pidempään, mutta se tuli ilman ahtisaarimaisia pettymysten hetkiä.
Kun Ahtisaari palkittiin, tuolloin vielä broadsheet-kokoinen Kaleva otsikoi poikkeuksellisesti etusivullaan 11. lokakuuta: Se oli sittenkin mahdollista!
Suomeen on, professori Holmström mukaan lukien, tullut neljä henkilökohtaista Nobelin palkintoa. Niitä odotettiin, toivottiin ja veikattiin vuosikausia myös kahdelle muulle nobelinsa lopulta saaneelle. (Viidennen, Ragnar Granitin, kohdalla raja suomalaisuuden ja ruotsalaisuuden välillä on häilyvä.)
Hyvää kannattaa aina odottaa. Yhdysvaltalaisen huippuyliopiston Massachusetts Institute of Technologyn MIT:n professorina toimiva Holmström liittyy kirjallisuuden nobelistin F.E. Sillanpään, kemian nobelistin A.I. Virtasen ja Ahtisaaren seuraan kansakunnan kaapin päälle.
Nobelia odottelevien aika on ollut pitkä muillekin kuin vain suomalaisille. Esimerkiksi saksalainen lähetyslääkäri Albert Schweitzer sai rauhanpalkintonsa vasta vuonna 1953, vaikka sitä ehdotettiin hänelle 1930-luvulla joka vuosi.
Nobelin palkinnot ovat aina hienoja henkilökohtaisia tunnustuksia. Niistä monien myöntämiseen on perinteisesti liittynyt enemmän tai vähemmän politiikkaa, ja niihin on tavan takaa reagoitu ärtyneesti. Näin on ollut myös suomalaisten kohdalla.
Suomessa ollaan luonnollisesti tyytyväisiä Holmströmin palkinnosta, muuten ei voisi ollakaan. Vaikka Holmström tekee työnsä rapakon takana, hyvää julkisuutta ropisee palkinnosta Suomellekin. Kauempaa näkee silti paremmin ja kynnys sanoa on matalampi. Holmström onkin arvostellut hallituksen koulutusleikkauksia.
Kirjailijana parhaat vuotensa palkitsemishetkellä jo ohittanut Sillanpää sai kirjallisuuden Nobelin 1939, maailmanpalon alla. Edellisenä vuonna hän oli kirjoittanut lehtiartikkelin otsikolla Joulukirje diktaattoreille. Terveisiä saivat Hitler, Stalin ja Mussolini. Siitä seurasi, että Sillanpään teosten saksankieliset käännökset joutuivat makulatuuriin.
Ruotsalaiset palkitsijat saattoivat tohtoroida huonoa omaatuntoaan myöntämällä nobelin Sillanpäälle, kolmisen viikkoa ennen talvisodan alkua. Samaan aikaan Suomi ja Neuvostoliitto neuvottelivat Moskovassa. Kun Taata haki palkintonsa, Suomea pommitettiin.
Ruotsi ei halunnut sotia Suomen puolesta, mutta myönsi sentään Nobelin.
Virtasen nobel, jota sitäkin mietittiin pitkään, sattui tuskin sekään sattumalta vuoteen 1945, jolloin Suomi oli selviytynyt jatkosodasta. Jos palkinto olisi tullut myöhemmin yya-kauden jo alettua, Neuvostoliitto olisi voinut ärähtää. Virtanen oli innokas Suur-Suomi -mies, josta presidentti J.K. Paasikivi totesi, ettei ”Virtanen ymmärrä mitään politiikasta”.
No, ärähti naapuri Ahtisaarenkin palkitsemisesta. Venäjää hiersi se, että Ahtisaari sukkuloi Kosovon rauhanratkaisun, jossa Venäjän veljeskansa Serbia joutui perääntymään.
Vanha tuttu Pravda kirjoitti Ahtisaaresta näin suolaisesti: ”Martti Ahtisaari syntyi Viipurissa. Luultavasti tämä seikka voi vaikuttaa olennaisesti hänen erittäin negatiiviseen suhtautumiseensa Venäjää ja Venäjän lähimpää liittolaista Serbiaa kohtaan. Hän ei voi antaa anteeksi sitä, että Suomi menetti hänen kotikaupunkinsa, ja se ilmenee havainnollisesti kaikessa hänen poliittisessa toiminnassaan.”
Itänaapuri älähti myös kun oma poika, toisinajattelija Andrei Saharov sai rauhanpalkinnon 1975. Saharovia ei päästetty Osloon. Kun palkinto tuli neuvostojohtaja Mihail Gorbatshoville, ulkoministeriön tiedottaja Gennadi Gerasimov totesi nokkelasti, ettei hän saanut talouden nobelia.
Gerasimov karkotettiin suurlähettilääksi Portugaliin.