Alueet eriytyvät, erilaistuvat ja etääntyvät toisistaan kaikilla aluetasoilla. Kaupunki- ja maaseutualueille on yhteistä sisäinen eriytyminen. Alue- ja väestörakenteessa tapahtuu samanaikaisesti keskittymistä, supistumista ja tyhjenemistä.
Mikrosijainnin merkitys korostuu kaikessa. Väestö vähenee, vanhenee ja keskittyy.
Useat alueet ovat demografisessa neloskierteessä, jossa syntyvyys alenee, iäkkäiden määrä moninkertaistuu, työikäiset vähenevät ja muuttotappiot lamauttavat. Samalla väestö- ja työpaikkakehityksen keskinäisriippuvuus murtuu.
Alue voi olla samanaikaisesti positiivisessa rakennemuutoksessa taloudessa, työllisyydessä ja investoinneissa ja negatiivisessa väestöllisessä rakennemuutoksessa.
Lapin, Pohjois-Pohjanmaan ja Kainuun tilanne vastaa pienoiskoossa koko maan kehitystä. Positiivinen rakennemuutos on vahva makrotalouden tunnusluvuilla. Työvoimapula on kroonista useilla aloilla ja alueilla, ja jopa tulevan kasvun pullonkaula.
Hyvästä vireestä huolimatta väestönkehitys sakkaa eikä vetovoima riitä paikkaamaan lähtijöiden määrää. Pohjoisen 59 kunnasta väestönlisäystä sai 11 kuntaa ja muuttovoittoa maan sisältä 9 kuntaa 2010-luvulla. Vahva kasvu keskittyy Oulun ydinkaupunkiseudulle, Rovaniemelle ja pistemäisesti muualle. Avainkysymys on, onko sellaisia tekijöitä tai kehityskulkuja, jotka voisivat kääntää suunnan?
Avoin kysymysmerkki on digitalisaatio, joka muokkaa kaikkia toimialoja ja on läsnä kaikessa. Digitalisaation paradoksi on se, että se mahdollistaa sekä keskittymis- että hajautumiskehityksen. Toistaiseksi digitalisaatio ei ole vastoin oletuksia vähentänyt aikaan, paikkaan ja etäisyyteen liittyvää riippumattomuutta, vaan on korostanut entisestään keskittymien merkitystä. Kaupunkialueiden kasvu ei ole hidastunut etätyömahdollisuuksien parantuessa. Päinvastoin.
Suurten kaupunkien ja kaupunkialueiden kasvu on kiihtynyt 2010-luvun kuluessa. Yli puolet asukkaista ja työpaikoista sijaitsee jo kuudella suurimmalla kaupunkiseudulla eli Helsingin, Tampereen, Turun, Oulun, Jyväskylän ja Lahden seuduilla. Yritysten toiminnot eivät ole hajautuneet kaupungeista maaseudulle, vaan keskittyneet kaupunkeihin ja kaupunkien välisiin verkostoihin.
Vaikka yhä useampia työtehtäviä voi tehdä ja teettää paikkariippumattomasti missä, miten ja milloin tahansa, se ei ole vähentänyt liikkuvuutta. Muuttoliike on ollut viime vuosina yhtä vilkasta kuin 1970-luvun vaihteen suuressa muutossa. Pendelöinti on lisääntynyt erityisesti etelän suurten työmarkkina-alueiden sisällä ja niiden välillä. Uusimaa saa vuosi vuodelta enemmän muuttovoittoa vastavalmistuneista, koulutetuista ja osaamisvetoisten toimialojen työllisistä. Keskittymien ja solmupisteiden joukko on harventunut 2000-luvun kuluessa.
Samalla työelämä monipaikkaistuu ja -muotoistuu. Työtehtäviä voi tehdä työpaikalla, kotona, etänä, asiakkaan luona, yhteisöllisissä tiloissa, kahviloissa, kulkuneuvossa ja melkein missä tahansa. Verkko mahdollistaa työn joustavuuden ja paikkariippumattomuuden: tapaamiset, palaverit, työkokoukset tai seminaarit eivät edellytä fyysistä läsnäoloa.
Sähköiset välineet eivät silti poista tai korvaa kasvokkain tapahtuvien kohtaamisten ja kontaktien merkitystä. Digitaalisuus luo periaatteessa edellytykset työn hajauttamiselle, mutta voi johtaa uusilla ja kasvavilla toimialoilla ”voittaja vie koko kakun” -tilanteisiin
Aluekehityksen ehkä tärkein kysymys on, seuraavatko ihmiset työpaikkoja vai työpaikat ihmisiä. Ihmiset ovat perinteisesti seuranneet työpaikkoja. On mahdollista, että jatkossa useammat toimialat seuraavat ihmisiä ja hakeutuvat keskittymiin tai saman toimialan muiden yritysten läheisyyteen. Osaamisella on vahva tendenssi keskittyä olemassa oleviin keskittymiin.
Jos ja kun kilpailu osaavasta työvoimasta kiihtyy, työpaikat seuraavat ihmisen asumiseen ja paikkaan liittyviä valintoja eikä päinvastoin. Monipaikkainen asuminen on vähentänyt sidonnaisuutta yhteen paikkaan. Se nähdään mielellään tarkoitushakuisesti maaseutualueiden pelastajana, mutta se voi yhtä hyvin työvoimapulan kiristyessä vauhdittaa kakkosasuntojen hankkimista kaupungeista. Alueen elinvoima- ja vetovoimapolitiikka ei voi perustua vain paikkariippumattomuuden varaan.
Aluekehityksen ja digitalisaation väliseen yhteyteen liittyy keskittäviä ja hajauttavia paradokseja. Yksi seuraus on kuitenkin kristallinkirkas: alueiden välinen kilpailu kiihtyy ja kiristyy resursseista, osaajista, yrityksistä, pääomasta, muuttajista, näkyvyydestä, huomioarvosta jne. Alueet jakautuvat kilpailun seurauksena voittajiin, sinnittelijöihin ja häviäjiin. Voittajien joukko on suhteessa muihin entistä vahvempi. Yhä useampi alue joutuu murroksessa keksimään itsensä ja vahvuutensa uudelleen.
Timo Aro on valtiotieteen tohtori, asiantuntija aluekehittämisen konsulttitoimisto MDI:ssa.