Kirjoittaja on Lapin yliopiston rehtori.
Suomi on väistämättä siirtymässä digitaalitelevision aikaan poliittisella päätöksellä. Mieleen tulevat ajat, jolloin suomalainen yhtiö Sonera halusi viedä Saksan UMTS-aikaan. Teknologisten uudistusten toteuttamisessa keskeistä on oikea ajoitus.
Julkisuudessa ovat kiistelleet digipapat ja digiänkyrät siitä, toteutetaanko uudistus Suomessa liian aikaisin. Vähemmän huomiota on saanut näkemys, että aika on ehkä ajanut digitaalitelevision ohi.
Digitaalisuudesta muodostui 1990-luvulla yksi keskeisimmistä avainkäsitteistä, joilla haluttiin korostaa mediakulttuurin murrosta ja vallankumousta suhteessa aiempaan tilanteeseen. Digitaalisuus esitettiin yhtäältä analogisen, toisaalta sähkömekaanisen vastakohtana. Digitaalisuus-termin ja siihen liittyvän "atomeista bitteihin" -ajattelun keskeinen puhemies on ollut MIT:n Media Labin johtaja Nicholas Negroponte.
Digitaalisuus ei ole vain insinööritieteellinen termi, vaan siihen liittyy vahvoja utooppisia ja myyttisiä ulottuvuuksia. Negropontelaisessa puhetavassa digitaalisuus viittaa tiedon irtautumiseen materiaalisesta maailmasta, paperista ja kirjoista, digitaaliseen, aineettomana pidettyyn maailmaan.
Digitaalisuus on suuren murroksen symboli, murroksen, jonka toinen, digitaalisuuteen yhteenkietoutunut aspekti on siirtymä vanhasta mediasta uuteen mediaan.
Professori Tarmo Malmberg on osoittanut 1900-luvun media-ajattelussa vallinneen jatkuvan muutoksen opin. Jokaisen median uuden teknisen edistysaskeleen myötä on ajateltu, että nyt kaikki on toisin. 1960-luku oli televisioeuforian kautta, 1970-luvulla ajateltiin, että kokeellinen kaapelitelevisio luo uuden yhteiskunnan, 1980-luvulla uskottiin, että musiikkivideo luo maailmankuvien räjähdyksen.
Samat iskulauseet ja ajatusmallit on esitetty eri tavoin varioituna jokaisen uuden välineen yhteydessä.
Viestinnän kehityksen suurimmat murrokset 1900-luvulla olivat elävän kuvan radiointi eli televisio ja myöhemmin digitaalisen tietotekniikan tulo viestintävälineeksi. Kotitietokoneen kautta käytettävästä world wide webistä tuli osa viestinnän arkea sanomalehden, television ja radion ohella. Sanomalehdestä webiin periytyi luettava teksti ja katsottavat kuvat.
Vasta 2000-luvulla webin mediamaisema on alkanut muuttua televisiota muistuttavaksi ja äänikin on korostunut. Samalla audiovisuaalinen videokuva on tullut yhä tärkeämmäksi osaksi matkapuhelinten varustusta.
Internetille ja huomisen digitaalitelevisiolle on ominaista lisääntynyt ja hajautunut tarjonta. Kehitys tuo mukanaan intuitiivisempia ja helppokäyttöisempiä käyttöliittymiä.
Televisio-ohjelmat voi tilata kotiinsa haluamaansa aikaan. Digitaalitelevisio mahdollistaa tulevaisuudessa sen, että katsojan käytössä on periaatteessa rajaton audiovisuaalinen kirjasto. Tällöin uusien elokuvien valmistuksen ja tehomarkkinoinnin sijaan korostuu ainakin jossain määrin vanhojen elokuvien uudelleenkierrätys.
Videovuokraus muutoin kuin digitaalisen television kautta voi olla periaatteessa tarpeetonta. Paitsi televisio-ohjelmat myös kirjat tilataan yhä useammin sähköisesti. Lisääntyneen tarjonnan johdosta tarve median räätälöintiin omia kiinnostuksia vastaavaksi, esimerkiksi tekoälyä soveltavan agentin tai televisiolehden avulla korostuu.
Digitaalitelevisio on kuitenkin välineenä jo syntyjään vanhanaikainen ja nettitelevisio näyttäisi syrjäyttävän sen yhtä nopeasti kuin C-kasettisoitin korvasi aikoinaan kalliisti lanseeratut kelanauhurit. Nettitelevision myötä nykyiset televisiokanavat muuttuvat elävää kuvaa sisältäviksi www-sivuiksi, jotka poimitaan kaukosäätimellä verkosta.
Mainostajat ja tv-kanavat voivat myös liittoutua strategisiksi partnereiksi vahvemmin kuin ennen: vaikkapa menestyvä ravintolaketju voi nostaa aiemmin tuntemattoman nettitelevisiokanavan katsojalukujen kuninkaaksi tietyssä ikäryhmässä.
Nettitelevisio mahdollistaa myös aiempaa paremmin tietokonepelimäiset, vuorovaikutteiset ohjelmat. Tietokonepelimäisyydestä tulee useiden televisio-ohjelmien peruspiirre. Voidaan puhua myös sensomotorisuudesta eli aisti-informaation ja ihmisen itsensä synnyttämän liikkeen yhteensovittamisesta. Sensomotorinen viestintä markkinoinnissa on 2000-luvun konsulttien tuleva avainmantra.
Sensomotorisuus liittyy niin sanottuihin älykkäisiin tuotteisiin ja ympäristöihin. Koska fyysisiin tuotteisiin sisältyy yhä enemmän digitaalisia ja virtuaalisia elementtejä, ovat esine- ja mediamuotoilun rajat hämärtyneet. Puhutaan älykkäistä tuotteista, millä tarkoitetaan sitä, että teollisesti valmistettaviin esineisiin sisältyy digitaalisesti toteutettuja toiminnallisia ja viestinnällisiä ominaisuuksia.
Materiaaliteknologian kehitys mahdollistaa muun muassa digitaalisen paperin, elektro-optisten efektien käytön pakkausteollisuudessa, ominaisuuksiltaan muuttuvat ja ulkoisiin tekijöihin reagoivat materiaalit sekä informaatiota keräävät ja siirtävät sensorien ja anturien käyttöön perustuvat materiaalit ja tekniikat.
Digitaalitelevisioon liittyvä julkinen keskustelu seuraa osaltaan siitä, että kyseessä on poliittinen päätös. Suuremmat muutokset mediamaisemassa tapahtuvat vähitellen ja huomaamatta, ilman poliittista keskustelua.