Tuoreessa Mikrobitti-lehdessä lukija pyytää vastausta kysymykseen, jota moni digikameran hankkinut kansalainen on miettinyt: miten säilyttää ehkä tuhannet digikuvansa niin, että ne eivät ennen pitkää katoa vaan niistä olisi iloa myös tuleville polville. Kysyjä itse pohtii, onko ainoa ratkaisu polttaa kuvat cd- tai dvd-levyille uudestaan aina viiden vuoden välein.
Hämmentävää oli, että lehden ekspertit eivät kyenneet antamaan kysyjälle varmaa vastausta. Osa tutkijoista on sitä mieltä, että tieto ei varmuudella säily poltetulla levyllä viittä vuotta kauempaa. Toisaalta toiset tutkijat arvioivat, että noille levyille tallennettu tieto voi säilyä melkeinpä ikuisesti.
Mutta jos haluaa pelata varman päälle, on ehkä parempi tallennella kuviaan uudestaan aina puolenkymmenen vuoden välein. Jaksaako ja muistaako tavallinen pulliainen sen tehdä?
Digikuvia koskeva kysymys on osa suurta ongelmavyyhteä, joka liittyy kaiken digitaalisen tiedon säilymiseen. Tekniseltä tuntuvalla kysymyksellä on monia liittymäkohtia tavallisten kansalaistenkin elämään. Valokuvien ohella ongelma koskee tekstejä.
Monen vuosisadan ajan suomalaiset, ylhäiset ja alhaiset, ovat lähettäneet toisilleen kirjeitä, jotka tätä nykyä ovat arkistojen ja yksittäisten perheiden tai sukujen aarteita. Nyt tuollainen yhteydenpito on vaihtumassa kokonaan sähköposti- tai tekstiviesteiksi. Jälkimmäiset poistetaan usein heti lukemisen jälkeen. Mutta jääkö edellisistäkään mitään jäljelle?
Kuka säilyttää vaikkapa sukulaisilleen tai ystävilleen lähettämiään sähköpostiviestejä esimerkiksi tulostettuina A-nelosille? Hyvin harva. Kirjeenvaihto päätynee useimmiten samoihin kaatopaikkojen keräysastioihin joihin itse koneetkin lopulta joutuvat. Samalla katoaa peruuttamattomasti tietoa arjen historiasta.
Katoamisuhka koskee toki muutakin kuin digitaaliseen muotoon tallennettua tietoa. Ongelmia nimittäin syntyy paitsi tallennusmuodon heikosta kestävyydestä myös tallennustapojen vaihtumisesta. Se mikä tekniikassa on nyt uusinta uutta, ei ehkä ole enää käytössäkään kymmenen tai viidentoista vuoden kuluttua.
Usein kerrottu esimerkki tulee Britanniasta. BBC dokumentoi 1980-luvulla historiallisesti merkittävän Domesday-kirjan 900-vuotisjuhlan kunniaksi laajasti brittiläistä elämää kahdelle tuonaikaisille videokuvalevylle. Tallennusmuodon valinnasta oli tulla kohtalokas virhe. Datan käsittelyssä käytetyt välineet, Acorn-tietokone ja vanhat videokuvalevyt lukulaitteineen nimittäin ehtivät 15 vuodessa tyystin poistua käytöstä.
Vasta pari vuotta sitten rakennettiin varta vasten uudelleen tekniikka, jolla arvokasta dokumenttia päästiin jälleen katsomaan.
Toinen esimerkki on viime vuosikymmenen Suomesta. Yhdysvallat myi Suomelle huippunykyaikaisia Hornet-hävittäjiä mutta toimitti koneiden varaosaluettelon reikäkorteilla. Niiden lukemiseen tarvittavaa tekniikkaa ei enää hevin löytynytkään. Tiedon esiinkaivu hoitui loppujen lopuksi Suomen tietojenkäsittelymuseoyhdistyksen laitteilla.
On ennakoitu, että tulevaisuudessa arkistot ja kirjastot tarvitsevat katoamassa olevan tiedon pelastamiseen aivan uutta ammattikuntaa, digitaalisen aineiston muinaistutkijoita.
Ehkä siis näemme tulevaisuuden televisiosta tiededokumentteja, joissa joku uuden ajan arkeologi pyörittelee käsissään esimerkiksi tietokoneen levykettä ja selvittää katselijoille, kuinka vaikeaa mutta samalla haastavaa on päästä kiinni tuon salaperäisen esineen sisältämään menneen maailman informaatioon.