Oulu Digitelevisioon siirtyminen on taas osoittanut, että uuden teknologian vieminen lähes jokaiseen kotiin vaatii paitsi hyvin testattua ja toimivaa tekniikkaa myös pitkäjänteisyyttä: televisio on kotitalouksissa se toinen pyhälehmä auton ohella, jota ei vaihdeta YLEn tai virkamiesten käskystä.
Ihmisille mieliin ovat iskostuneet suuret lupaukset digi-tv:n erilaisista kaksisuuntaisista interaktiivisista palveluista ja internettelevisiosta. Käytännössä nämä kehittyneet palvelut ovat osoittautuneet visioiksi, joiden toteutumisesta ei ole mitään takeita: Suomessakin digitelevision superteksti-tv- ja paluukanavapalvelut mahdollistava MHP (Multimedia Home Platform) -standardi otetaan käyttöön ilmeisesti viivästysten jälkeen joskus ensi vuonna.
Uuteen tekniikkaan siirtymisen jarruna eivät ole pelkästään muutosvastaiset tv-katsojat, joiden mielestä muutamasta lisäkanavan takia ei kannata hankkia vähintään 250 euroa maksavaa digiboksia saati yli 1 000 euron digitelevisiota - niitä ei tosin ole vielä edes kaupoissa.
Digitelevisiotekniikka alkaa nimittäin olla antiikkia jo ennen kuin niin sanottuja lisäarvopalveluita on edes tarjolla. Vuorovaikutteisissa palveluissahan katsoja voi parilla kaukosäätimen painalluksella äänestää Syksyn Sävel-suosikkia tai tilata tv-mainoksen uhrina mullistavan tuotteen välittömästi kotiinsa.
Tähän tarvitaan kuitenkin paluukanava, jota pitkin katsojan viestit siirtyvät äänestys- tai tilausjärjestelmään. Alkuvaiheessa paluukanavaksi on kuitenkin kaavailtu lankapuhelinverkkoa, kun yhä useammassa kodissa on jo laajakaistainen tietoliikenneyhteys.
Miksi käyttää hidasta kyläpolkua, kun esimerkiksi Oulun puhelimen laajakaistaverkko ja siihen kytketty tv-sovitin tarjoavat yli 100-kaistaisen moottoritien?