Oululainen antiikkikauppias Merja Korpela sormeilee vihreää peltirasiaa ja häntä puistattaa. Hän muistaa elävästi, miltä hänestä leikki-ikäisenä tuntui, kun keittiöstä kantautui peltirasian kalinaa, ampulli kilisi vienosti äidin vihkisormuksia vasten ja äiti lämmitti käsissään jääkylmää insuliinia ennen pistämistä. "Vieläkin tunnen kylmiä väreitä", Merja tunnustaa.
Hänellä todettiin diabetes - tai sokeritaudiksi sitä siihen aikaan kutsuttiin - vuonna 1955, jolloin hän oli vähän yli vuoden ikäinen vauva.
Diabetes on ollut Merjan "elämänkumppani" puoli vuosisataa. Tänä aikana häntä on pistetty kymmeniä tuhansia kertoja. Ensimmäiset vuosikymmenet insuliinia pistettiin useita kertoja päivässä parsinneulan kokoisella, nelisenttisellä jöötillä, joka tökättiin koko pituudeltaan syvälle lihakseen.
Viimeiset kymmenen vuotta Merja on pärjännyt yhdellä insuliinipistoksella päivässä. Hän käyttää insuliinikynää, jonka päässä on ohut ja siro neljän millimetrin pituinen neula. "Mutta ei diabetes vieläkään hirveän hauska ole", Merja sanoo neuloja tutkiessaan.
Kun hän vietti ystävineen viisikymmenvuotispäiväänsä, puoliso, psykiatrian erikoislääkäri Juhani Korpela kuvaili puheessaan vaimon tautia osuvasti: "Diabetes on seuralaisena kuin mies. Se on koko ajan vaatimassa ja sitä pitää koko ajan hoivata ja huomioida."
Itketti ja hävetti
Merja Korpela oli tyrnäväläisen perheen lapsista ainoa, joka sairastui diabetekseen. Lääkäri ei uskonut hänen jäävän henkiin ja kyseli järkyttyneeltä äidiltä, että kai perheessä oli muitakin lapsia. Taudin toteaminen ja se, että sylivauvaa piti alkaa pistää isolla neulalla, oli äidille hirveä asia.
Sokeritaudista tiedettiin tuolloin hyvin vähän. "Sokerit nostettiin astiakaapin päälle, käytetyt neulat liotettiin pirtussa ja keitettiin. Insuliini piti säilyttää kylmässä. Kun jääkaappia ei ollut, sitä säilytettiin kellarissa kannellisessa hillopurkissa. Kylmä insuliinipistos tuntui hirveän epämiellyttävältä."
Merjan ollessa pikku tyttö kotona asui isän sisar, joka avusti pistämisessä. Täti istui sängylle ja tyttö nostettiin vatsalleen tädin polville. Ja sitten itkettiin. Pistäminen sattui niin kipeästi, ettei lapsi voinut olla itkemättä, vaikka hän häpesi sitä. Kun taloon tuli karjakko, Merjan vaatimuksesta piikittäminen tapahtui toisessa huoneessa, ettei karjakko kuulisi.
Hän oli toisella kymmenellä, kun hän alkoi itse harjoitella pistämistä sairaanhoitajaksi valmistuneen serkun avulla. Merja ei kokenut syrjintää sairautensa vuoksi.
"Koulussa oli mukavaa. Käsityö oli yliveto, mutta voimistelu inhotti, ja urheilua inhosin koko sydämestäni. Nykyisin käyn jumpalla ja sauvakävelen ja aion vielä kuntosalillekin", Merja nauraa iloisesti.
Hän ei nuoruudessaan kapinoinut insuliinipakkoa vastaan. "Rakastin elämää. En koskaan heittänyt neuloja nurkkaan."
Sitten mentiin ja lujaa
Vaikka diabetes rajoitti elämää, vilkas ja temperamenttinen Merja oli muutoin kuin kuka tahansa nuori ja kävi läpi omat kasvukriisinsä. "Isä laittoi minut jo 17-vuotiaana autokouluun, ja kun sain ajokortin, hän osti minulle vihreän pikku Fiatin. Sitten mentiin ja lujaa!"
Kaksikymmentä vuotta sitten, kun Merjan munuaiset olivat lakanneet toimimasta ja Merja oli joutunut dialyysihoitoon, äiti luovutti hänelle toisen munuaisensa. Merjalla oli oma diabetestuotteita myyvä yritys, ja hän oli niin väsynyt, ettei hän tahtonut erottaa päivää yöstä.
Munuaisensiirto onnistui eikä hylkimistä ilmennyt. Siirrännäinen ei muuttanut diabeteksen hoitoa, mutta muutoin helpotti Merjan elämää suunnattomasti. Äiti oli munuaisen luovuttaessaan jo yli 60-vuotias ja elää yhä.
Korpelat jättivät ruokavaliostaan jo vuosia sitten kovat eläinrasvat ja syövät kalaa ja kasviksia. Kinkkua he eivät ole kaivanneet edes joulupöydässä. "Joka päivä aterialla on kotimaisia marjoja sellaisenaan, kuituineen ja flavonoideineen."
Puolisoita yhdistävät monet asiat. "Sain kannustuksen liikuntaan Juhanilta, joka itse liikkuu hyvin paljon. Hyvä parisuhde on aivan valtavan tärkeä. Juhani on ammatiltaan psykoterapeutti, joten siitäkin puolesta yritämme pitää huolen", Merja nauraa.
Hän ei jättäydy passiiviseksi hemmoteltavaksi, vaan haluaa itsekin hemmotella puolisoaan. "Olen innokas kokeilemaan uusia ruokia. Rakastan kaikkea kaunista ympärilläni. Viikonloppuisin, kun kokkaamme yhdessä, katan kauniin pöydän viinilaseineen, servietteineen ja kynttilöineen."
