-- Alusta saakka Irak oli kuin huijarin perinnepeli: irakilaiset siirtelivät kuppeja ja amerikkalaiset yrittävät arvata, minkä kupin alla herne on.
-- Irakissa käytiin aina samanaikaisesti kahta keskustelua: toista irakilaiset kävivät keskenään ja toista amerikkalaisten kanssa. Se, miten he puhuivat meidän kanssamme oli positiivista, ennalta-arvattavaa ja tylsää. Mutta se piti meidät tyytyväisenä. Irakilaiset taas kävivät tätä keskustelua, koska se piti rahahanat avoinna ja koska heidät jätettiin sen ansiosta hetkeksi rauhaan.
-- Tietenkin niistä asioista, joilla todella oli väliä, he keskustelivat vain keskenään. Se oli täysin toinen todellisuus, joka avautui joskus aivan silmiemme alle. Me emme vain nähneet sitä. New York Timesin sotakirjeenvaihtajan Dexter Filkinsin kirjassa The Forever War Irak näyttäytyy pikku hiljaa täyteen anarkiaan ja kaaokseen luisuvana maana, jossa amerikkalaissotilaat kuolevat yhteenotoissa joiden tarkoitusta eivät aina ymmärrä edes heidän komentajansa.
Irakin järjettömyys piirtyy selvimmin kuvauksissa Fallujan raskaista taisteluista. Filkins kauppaa henkeään merijalkaväen osaston mukana, joka reilun viikon aikana menettää neljänneksen miehistään. Ennen taisteluja sotilaita opastetaan, mitä kohteita tulisi välttää: moskeijoita ei pidä ampua, siviilejä on pyrittävä suojaamaan, valkoisen lipun kanssa lähestyviä on kunnioitettava.
Kiivaiden taistelujen aikana säännöt lentävät romukoppaan. Filkins kertoo kylmäävästi miten nuori merijalkaväen tarkka-ampujakersantti selittää, miksi ampui syyttömän siviilin yrittäessään saada irakilaiskapinallisen tähtäimeensä. -- Mä oon pahoillani. Mutta se muija oli tiellä.
Välillä edes amerikkalaisten järjetön luotien ja pommien kylväminen ei riitä. Wilkins kuvaa taistelua, jossa merijalkaväki tulittaa kaikella mitä mukana on vastapäisessä talossa piileskelevää sala-ampujaa. Lopulta paikalle määrätään ilmaisku. Kuurouttavien räjähdysten ja jylinän jälkeen sotilaat seuraavat tyrmistyneinä, kun ampuja poistuu raunioista polkupyörällä kivääri selässään.
"Vain kuolleet ovat nähneet sotien loppumisen"
Filkins vietti Irakissa vuodet 2003--2006. Vuosien kuluessa toimittajan -- jopa niinkin hullunrohkean kuin Filkins -- mahdollisuudet liikkua ympäri maata rajoittuivat koko ajan. Lopulta hän joutuu pyytämään autonkuljettajaansa hakemaan haastateltavia vahvasti linnoitettuun Timesin Bagdadin-toimitukseen.
Kirja on täynnä karmaisevia yksityiskohtia: Filkins kuvaa näkymiä itsemurhaiskun jälkeen, kasvonsa kranaatin räjähdyksessä menettäneen sotilaan tuskaa ja sisällissodan kuolemanpartioiden julmia kidutuskeinoja kliinisen tarkasti ja tunteettomasti. Silti Filkins löytää Irakista ja amerikkalaisista sotilaista myös urheutta, sitkeyttä ja kunniaa. Eikä vähiten korpraali William Milleristä, joka kuolee pelastaessaan Filkinsin ja hänen kuvaajansa Fallujassa.
-- Kreikkalaisten mukaan vain kuolleet ovat nähneet sotien loppumisen. William Miller on sen nähnyt. Hänen sotansa on päättynyt, Filkins kirjoittaa.
-- Ollessani Irakissa olisin yhtä hyvin voinut kiertää Maata avaruusaluksessa. Olin kuin Laika-koira Sputnikissa, lähettämässä signaaleja takaisin tukikohtaan: painottomana, vailla kiinnekohtaa ja ajantajua. Koti oli jokin kaukainen paikka, joka onnellisessa tietämättömyydessään imi kaiken lähettämäni tiedon uteliaisuutensa ravinnoksi.
-- Irakissa ollut amerikkalainen kollegani valitti, ettei voi keskustella Irakin sodasta kenenkään kanssa, joka ei ole ollut siellä. Vastasin, etten pysty enää keskustelemaan yhtään mistään kenenkään kanssa joka ei ole ollut Irakissa.
Dexter Filkins: The Forever War, Alfred A. Knopf. 368 sivua