Totuus on ikävä: aitoja itätunnelmia kaipaavalle matkailijalle Saksan pääkaupunki on nykyisellään pettymys.
Suorakulmasosialismin perintö näkyy, mutta aitoitäsaksalainen elämänmeno on haihtunut kaupungista jo viime vuosituhannella olemattomiin. Sen tilalle on ilmestynyt DDR-disneyland, jossa päälle tunkevat pahvipäristin Trabant ja itäelämän muut tunnetut kuriositeetit.
Hupia jäännös-DDR:ään saapuvalle matkailijalle on silti tiedossa, kun malttaa pitää mielessään, että muurinpalasiin, rakennuksiin ja museoihin ei tiivisty koko- eikä edes osatotuus edesmenneestä urkintavaltiosta.
Luontevin aloituskohde harppi-Saksan haamuja haeskelevalle nykymatkailijalle on Berliinin muuri. Sen turhauttava etsiskeleminen katukuvasta kertoo DDR-todellisuuden häviämisestä vakuuttavammin kuin mikään muu koko kaupungissa. Antifasistinen suoja-aita on tasoitettu pelkäksi viivaksi kadun pintaan, ja legendaarisella Checkpoint Charlie -rajanylityspaikalla kohtaavat nyt aivan muut maat ja kansat kuin Itä- ja Länsi-Saksa. Turkkilaiset rihkamakauppiaat myyvät itäsaksalaisia muurinmurusia, lippuja ja kansanarmeijan varusteita, jotka on kaikki oikeasti väärennetty Kiinassa.
Berliiniläiskirjailijoiden Vladimir Kaminerin ja Jacob Heinin laskelmien mukaan tähän mennessä myydyistä muurinkappaleista Berliinin muuri voitaisiinkin rakentaa kymmenen metriä alkuperäistä korkeammaksi. Se on paljon, koska muuria oli alunperin noin 40 kilometriä.
Oikeiden mittojen ymmärtämiseksi derkkuherkkujen etsijä käy arvioimassa aidon muurin korkeuden lähellä Potsdamer Platzia seisovista aidoista rippeistä. Niiden harvinaisuudesta kertoo vakuuttavimmin se, että jäännökset on nykyään suojattu verkkoaidalla - turisteilta. Samalla kulmalla kannattaa vilkaista Berliinin keskusta-alueen viimeistä vartiotornia läheisellä pikkukadulla.
Trabi-safarilla itään
DDR-kansalaisille kyyti omassa 23-hevosvoimaisessa Trabantissa oli keskimäärin kymmenen vuoden odotuksen takana. Nyt kaksitahtipöristimen pahviovet narahtavat matkailijalle saman tien, kun tämä ilmestyy Trabi-safarin lähtöpisteeseen. Heti muurijäännöksen itäpäästä alkava safari antaa matkailijalle hupaisaa retrotuntumaa itäsaksalaisiin ajonautintoihin, vaikka yhdistyneen Berliinin kaduissa onkin liian vähän kuoppia aidon tärinän saavuttamiseen. Saksan liikenteessä on entisistä miljoonasta Trabantista enää noin 50 000, joten harvinaiseksi käy tämäkin herkku. Kyytiin vielä, kun ehtii.
Trabi-kyydillä matkailijan on syytä ampaista ensiksi Unter den Linden -kadulle, jonka itäpäässä seisoo kaikkein uhanalaisin DDR-reliikki: Itä-Saksan parlamenttirakennus Tasavallan palatsi. Itä-Saksan kansankamarin entinen istuntopaikka on riisuttu jo pelkäksi teräskehikoksi ja sen kohtalona on kadota ensi vuonna Berliinin kaupunkikuvasta yhtä peruttamattomasti kuin DDR katosi 1990 Euroopan kartalta. Joten kiireellä katsomaan ainakin tätä.
Palatsin takaa puistosta löytyy Marx ja Engels -patsas ja sen läheltä DDR-arkimuseo. Ensimmäisessä ilmenee puhuttelevasti sosialistisen realismin käsitys oikeaoppisesta taiteesta, jälkimmäisessä saa tuntumaa itäsaksalaiseen kulutusjuhlaan muun muassa "Sukkahousut"-merkkisten sukkahousujen ja lukuisten muiden naiivin sympaattisten itätuotteiden kautta.
Derkkumaun terävöittämiseen kannattaa käyttää siirtymätaipaleilla Rotkäppchen- eli Punahilkka-kuohuviiniä, jota saa Berliinissä joka kaupasta. Punahilkka on yksi yhteensä kolmesta DDR-tuotteesta, jotka onnistuivat lyömään länsisaksalaisen kilpailijansa laudalta Saksojen yhdistymisen jälkeen. Toinen on itäsaksalaismallinen liikennevalohahmo "Ampelmann" ja kolmas itäsaksalainen Nukkumatti - se sama, jota Suomessakin on totuttu pikkukakkosesta katselemaan.
Betoniestetiikkaa
Palatsirauniolta ja DDR-museolta matkaa jatketaan itään päin Alexanderplatzille. Aukiosta huokuu jatkuvasta saneerauksesta huolimatta yhä vastaan jämäkästi teräsbetoniin valettu DDR-estetiikka. Tämän ylväimpiä saavutuksia ovat 368-metrinen televisiotorni sekä Kasainystävyys-niminen romurautasuihkulähde. Edellinen on Tampereen Näsinneulan ja jälkimmäinen Helsingin Maailmanrauha-neuvostomonumentin tyylillinen lähisukulainen.
Alexanderplatzin kummajaisiin kuuluu myös DDR-maailmankello. Se näytti itäsaksalaisille vuodesta 1969 asti paljonko kello on kaikissa niissä maailman paikoissa, joihin he eivät saaneet matkustaa. Siitä voi käydä vilkaisemassa myös Suomen aikaa.
Kun Alexanderplatz on katsottu, otetaan suunta kohti syvää itää. Reitti kulkee tällöin pitkin Frankfurter Allee -nimistä valtaväylää, joka on tullut Saksojen historiassa paremmin tunnetuksi vanhalla nimellään Stalinallee. DDR-johto rakennutti kadun molemmin puolin 1950-luvulla kerrostaloja, jotka näyttävät samalta kuin Ruotsin kuninkaanlinna kylpyhuonekaakeleilla päällystettynä. Talojen näkeminen auttaa ymmärtämään, miksi Itä-Berliinin kansannousu 1953 leimahti kyseiseltä rakennustyömaalta; kaikenlaisen pulan vaivaamaa Itä-Berliiniä rakennettiin alkuhuumassa kuin Moskovaa.
Etäisemmillä sivukaduilla taas voi edelleen poiketa katsomaan, mitä tavallinen tiilikerrostalo näyttää, kun sitä ei remontoida 60 vuoteen.
Stasi kruunaa kiertueen
Lopulta kansannousu ei jarruttanut DDR:n rakentamista vaan suorastaan kiihdytti sitä. Rähinän suorana seurauksena syntyi DDR:n ehdottomasti tunnetuin rakennelma valtion turvallisuusministeriö Stasi. Sen päämaja Normannenstrassella on derkkuretkeilijän viimeinen kohde Itä-Berliinissä.
Kaikenkattavan urkintakoneiston pyhättö on nyt museo, jossa pääsee näkemään, mitä tapahtuu, kun vainoharha ottaa kokonaiseen valtion valtaansa. Esimerkiksi linnunpönttöön kätketty kamera ei ollut DDR:ssä tarkoitettu ornitologeille lintujen vaan Stasille toisinajattelijoiden kuvaamiseen.
Museo hallinnoi myös noin 70 000:ta säkillistä paperisilppua, jonka Stasi teki omista asiapapereistaan DDR:n kuolonkouristusten aikana. Kaikkia papereita ehditty tuhota, joten käynnillä voi myös täyttää selvityshakemuksen. Sen perusteella saksalaisviranomainen tutkii 80 hyllykilometriä käsittävästä jäämistöstä, onko uteliaasta matkailijasta olemassa merkintöjä Stasin papereissa. Arviolta useammasta sadasta suomalaisesta on.