(The Lord of the Rings: The Return of the King), Yhdysvallat 2003. Ohjaus Peter Jackson. Käsikirjoitus Peter Jackson, Fran Walsh ja Philippa Boyens perustuen J.R.R. Tolkienin alkuperäisteokseen. Kuvaus Andrew Lesnie. Musiikki Howard Shore. Lavastus Grant Major. Puvustus Ngila Jackson. Erikoistehosteet Weta Digital ja Weta Workshop. Näyttelijät: Elijah Wood, Sean Astin, Ian McKellen, Viggo Mortensen, Orlando Bloom, John Rhys-Davies, David Wenham, John Noble, Mirando Otto, Liv Tyler. Kesto 3h 21 min. - Rio (THX), Star 1 (Dolby Digital EX), Oulu.
Suuri saaga on päättymässä. Aivan kuten historiallista urheilusuoritusta, sitä tullaan analysoimaan puhki vielä sukupolvienkin kuluttua.
Nykyään suuret elokuvahankkeet ovat aina suunnattomia taloudellisia riskejä, etenkin jos elokuvantekijä ja studio sitoutuvat yhdessä useasta elokuvaosasta koostuvaan franchiseen. New Line Cinema on kuitenkin onnistunut mahdottomalta tuntuvassa tehtävässä.
42-vuotias ohjaaja-käsikirjoittaja Peter Jackson, hobitin tavoin paljain jaloin ennakkoluulottomasti tepasteleva uusseelantilainen, on avainsana Taru Sormusten Herrasta -trilogian huikeassa menestystarinassa. Tolkien-fanit kautta maailman odottivat pelonsekaisella jännityksellä Jacksonin ryhtymistä hankkeen kippariksi, etenkin kun yli 300 miljoonaa euroa maksanut elokuvatrilogia kuvattaisiin historiallisesti peräjälkeen Uuden-Seelannin kuvankauniissa maisemissa.
Viimeisen kolmen vuoden aikana Jacksonin ja studion välit eivät ole olleet aina kaikkein lämpimimmät. Budjetti ylitettiin useaan otteeseen, mutta valtavat kansainväliset lipputuotot ja ylistävä kritiikki ovat tuoneet balsamia haavoille.
Jouluna 2001 ensi-iltansa saanut Sormuksen ritarit lunasti ruhtinallisesti lupaukset. Vuosi sitten ilmestynyttä Kahta tornia pidettiin visuaalisesti suurenmoisena, mutta tarinallisesti ongelmallisena (johtuen sen "epäkiitollisesta" asemasta trilogian keskimmäisenä lukuna). Ja nyt saapuu vihdoin Keski-maan kohtaloiden huipentuma, Kuninkaan paluu.
En liioittele väittäessäni tuntevani useita henkilöitä, jotka ovat odottaneet tätä elokuvaa koko elämänsä, allekirjoittanut mukaan lukien. Huolimatta muutamista tärkeistä leikkauksista (muun muassa Sarumanin kuolema, Konnun puhdistus), trilogian päätös venyttää herkulesmaisessa ponnistuksessaan tavanomaista pidemmälle ja täyttää huojentavasti taivaisiin kohotetut ennakko-odotukset.
Tunteikkuudessaan Kuninkaan paluu jopa ylittää odotukset, vaikka aniharva mestariteos - kuten tämäkään - ei ole täydellinen.
Kuten kahdessa edellisessä osassa, ensimmäinen tunti on suurelta osin dramaturgisten kohokohtien kärsivällistä pohjustusta. Päinvastoin kuin esimerkiksi kahdessa edellisessä Matrix-elokuvassa, nämä Sormusten Herran elokuvaosien alkutunnit eivät ole suinkaan puuduttavan tylsiä.
Kuninkaan paluuseen mennessä tunnemme jo keskeiset hahmot miltei kuin vanhat ystävämme. Tästä syystä heidän lopullisia kohtalojaan - vaikka tuntisimmekin ne jo tarkkaan Tolkienin kirjoista - odottaa kaikesta huolimatta surumielisellä kaiholla.
Kuninkaan paluu on parhaimman tarinaperinteen mukaisesti myös traagisten menetysten sävyttämä.
Kolmannessa osassa kaikki tähtää Mordorin mustaa ruhtinasta, Sauronia, vastaan käytävän Sormuksen Sodan mittaviin esivalmisteluihin Keski-maan vapaiden kansojen toimesta.
Toisaalla Frodo (Elijah Wood) ja Sam (Sean Astin) jatkavat painajaismaista vaellustaan kohti Mordorin Tuomiovuorta tuhotakseen Mahtisormuksen, mutta yhä ahneemmaksi käyvällä Klonkulla (Andy Serkis) on muuta mielessään.
Narsilin, uudelleen taotun sankarimiekan vastaanottava Aragorn (Viggo Mortensen) joutuu kuningasluokan haasteen eteen, kun hän joutuu turvautumaan jopa vainajien apuun kasvattaessaan alimittaista armeijaansa.
Alati uteliaan hobitti Pippinin (Billy Boyd) kurkistettua kukistetun Sarumanin (Christopher Lee) palantír-näkykiveen, Gandalf Valkoinen (Ian McKellen) oivaltaa, että Gondorin ammoin mahtavan ruhtinaskunnan pääkaupunki, luunvalkea Minas Tirith tulee näyttelemään keskeistä osaa Sormuksen Sodassa.
Minas Tirithissä ajaudutaankin shakespearemaisiin sfääreihin, koska Gondorin vallanhimoinen käskynhaltija, poikansa Boromirin (Sean Bean) menetyksestä järkensä menettänyt Denethor (John Noble) tuo elävästi mieleen kuningas Learin, joka katselee vapaaehtoisesti valtakuntansa murenemista armottomien valloittajien toimesta.
Kaiken huipuksi katkeroitunut Denethor lähettää nuoremman poikansa, Faramirin (David Wenham) surman suuhun, örkkien valloittamaan Osgiliathiin tietäen vallan hyvin, ettei tämä sieltä todennäköisesti elävänä palaa.
Onneksi Gandalf ei jää toimettomaksi Mordorin suunnattoman örkkiarmeijan marssiessa katapultteineen ja muurinsärkijöineen kohti Minas Tirithiä. Yllättävissä sankareissa siis löytyy jälleen, esimerkkeinä Rohanin urhoollinen soturineito Éowyn (Miranda Otto) tai hänen kuninkaansa, rävähtämättä kuolemaa silmästä silmään tuijottava Theoden (Bernard Hill).
Kahden tornin tavoin myös Kuninkaan paluussa useat eri juonikuviot on nivottava yhteen, mutta trilogian päätösosan etuna on tarinallinen resoluutio. Joko Keski-maa lakkaa olemasta tai palavasilmäistä majakkaa muistuttava Sauron vihdoin kukistetaan.
Örkkien irvikuvamaisen komentajan, Gothmogin (Lawrence Makoare) mukaan Keski-maa kuuluu örkeille, eikä Sauronin giganttimaisen armeijan ponnisteluita ole aliarvioiminen, etenkin kun mukaan heitetään vielä Angmarin Noitakuninkaan johtamat lentävät Nazgûlit.
Jackson on kuvannut Minas Tirithin taistelun niin suurenmoisella pieteetillä - itsekin kuin strategiaansa toteuttava maajoukkojen kenraali - että sitä voidaan pitää tästä lähtien valkokankaalla kuvattujen sotakohtausten uutena mittatikkuna.
Huolimatta WETA Digitalin pikselivirrasta luomista örkki- ja peikkoarmeijoista Peter Jackson ei missään vaiheessa laiminlyö urhean kamppailun inhimillistä näkökulmaa, samalla kun hän tarjoaa korkealta Minas Tirithin yläpuolelta huikaisevia näkymiä kaikkien aikojen myyttisimpään hyvän ja pahan taisteluun.
Termi "mahtavinta mitä valkokankaalla on koskaan nähty" ei tunnu liioittelulta Kuninkaan paluun tapauksessa, nimenomaan sen takia että Jackson kykenee pitämään sekä visuaalisen turboruuvin että kerronnallisesti elintärkeän henkilökuvauksen rinta rinnan maksimissa.
En tosin ihmettele, että Suomen elokuvatarkastamo antoi Kuninkaan paluulle ensialkuun K15-ikärajan, onhan Sormusten Herran kolmososa myös yksi laajamittaisimmista hirviö- ja kauhueepoksista. Irvokkaat ja murhanhimoiset monsterit mellastavat siinä mielin määrin, puhumattakaan jättimäisestä hämähäkistä, Lukitarista, joka vaanii Frodoa ja Samia heidän taipaleensa loppumetreillä.
Kuninkaan paluun loppumetrejä seuratessa ei lainkaan hävetä kaivaa esiin nenäliinaa. Kaikki hyvä päättyy aikanaan, mutta kuten väinämöismäistä viisautta uhkuva Gandalf asian ilmaisee, kaikki kyyneleet eivät ole pahasta.
Silti on hyvin haikea tunne jättää hyvästit näille jo niin tutuiksi muodostuneille hahmoille, jotka tosin jatkavat elämäänsä Tolkienin kirjaopusten ajattomassa kontinuumissa.
Epäilemättä vuoden kuluttua dvd:llä julkaistava extended-versio tulee olemaan vieläkin mykistävämpi kokemus. Peter Jacksonin Taru Sormusten Herrasta -trilogia kohoaa elokuvaklassikoksi etupäässä siksi, että huolimatta Tolkienin suurista teemoista ja taisteluista Jackson ei unohda saagan keskeisten henkilöhahmojen säilyttämistä tarinankerronnallisesti tiukassa polttopisteessä, loistavien näyttelijöiden korvaamatonta apua unohtamatta.
Kaksi ylintä ystävää, Frodo Reppuli ja Samvais Gamgee, osoittavat erinomaisella tavalla, että pieni koko ei totisesti katso suuriin tekoihin, huolimatta siitä että demoninen Mahtisormus - jo itsessään väkevä "henkilöhahmo" - pitää Frodoakin aivan Klonkun ja Bilbon tavoin pihdeissään aivan viimeiseen asti.
Seuraavaksi King Kongin uudelleenfilmatisoinnin kimppuun ryhtyvä ihmemies Jackson on luvannut filmaavansa Hobitin, tuon J.R.R. Tolkienin alkuteoksen Keski-maan suurenmoisille saagoille. Ainakin jos Jacksonin filmaushankkeeseen alusta alkaen sangen penseästi suhtautunut - mutta elokuvien ansiosta kasvaneella kirjamyynnillä rikastunut - Tolkienin perikunta suostuu myymään Jacksonille Hobitin filmausoikeudet. Maltan tuskin odottaa.