Björn Wahlroosin kirja Markkinat ja demokratia on herättänyt vielä raivokkaamman paheksunnan kuin hänen puheensa ja haastattelunsa yleensä.
Vallitsevan mediaviisauden mukaan ei ole niinkään väliä sillä, mitä hän kirjoittaa ja miten perustelee. Hän on kaikessa väärässä siksi, että on Björn Wahlroos.
Wahlroos kirjoittaa monipolvisesti ja puhuu niin nopeasti, että aina ei ole varmaa, mitä hän sanoo ja tarkoittaa. Yleinen mediaviisaus tietää kuitenkin, että jotain ilkeää hän aina hautoo. On tullut tavaksi lyntätä hänet vaikka vaan varmuuden vuoksi
Ilmiö tunnettiin jo suomettuneen Suomen ulkopolitiikan käsittelyssä. Osmo Apunen kirjoittaa, että silloin vuohia ei erotettu lampaista sillä perusteella, miltä ne näyttivät ja mitä ne tekivät, vaan sen nojalla mitä niiden ajateltiin aikovan.
Julkisuuden tavassa kohdella Wahlroosia on toinenkin samankaltaisuus kylmän sodan aikaisen turvallisuuskeskustelun kanssa. Suomettuneessa Suomessa kaikkien kuului tietää, että Kremlissä vallitsi meitä kohtaan hyvä tahto, ja siksi oli kuolemansynti kuvitella, että Neuvostoliitto muka toimisi sosialistisen maailmanvallankumouksen hyväksi voidakseen hallita ja laajentaa imperiumiaan.
Nykyisin vallitseva yleisviisaus on jumiutunut taivastelemaan tasa-arvolla, suoralla demokratialla ja sosiaalisella empatialla. Hyvillä asioilla sievistely luo samanlaisen henkisen ilmaston kuin pakollinen kaunoajattelu Neuvostoliitosta loi suomettumisaikana.
Wahlroosin inhorealistisen toisinajattelun mukaan maailmaa voi parhaiten ymmärtää ja yrittää ohjata, jos sitä katselee vallanhalun ja vaurastumisen pakkomielteen kannalta. Kaikki yhteiskunnallisesti valveutuneet ihmiset tuomitsevat tuollaisen machoilun alimpaan kattilaan. Sillä tavalla ei nyt vaan kerta kaikkiaan saa ajatella, vaikka vähän kyllä näyttää siltä, että niinhän ne asiat ovat kuin Wahlroos sanoo.
Wahlroos vyöryttää ajatuksiaan uuvuttavan pitkissä virkkeissä ja teoreettisen käsitteistön varassa. Humanistin on turha yrittääkään päästä kärryille hänen talousfilosofiastaan. Näyttäähän se jännittävältä, mutta tätä toteamusta enempään arvioimiseen tarvittaisiin vähintään sama lukeneisuus kuin Wahlroosilla.
Olen madaltanut rimaa ja lukenut tätä kirjaa yrittääkseni ymmärtää, mitä hän ajattelee demokratiasta. Siinä tuntuu olevan paljon järkeä, eikä yhtään haittaa, vaikka se on ristiriidassa vakiintuneen yhteiskunnallisen soveliaisuuden kanssa. Hänen valtio-oppinsa istuu nyky-Suomeen yhtä huonosti kuin Tuure Junnilan poliittinen julistus Urho Kekkosen aikaan. Jälkeenpäin sitten huomattiin, että Junnila oli monessa asiassa oikeassa.
Wahlroos havainnoi, että tasa-arvoa ei ole ollut vielä missään, eikä sosiaalisen empatian toteutumisessakaan ole hurraamista.
Ollaan siis kaukana demokratiasta, vaikka siellä täällä on päästy sentään pääpiirteissä siedettäviin olosuhteisiin, ainakin lähtötasoon verrattuna.
Wahlroos muistuttaa, että eurooppalaisen demokratian menestystarinat perustuvat maanosassa kautta aikojen eläneiden lukemattoman monien pikkuvaltioiden perinteisiin instituutioihin ja niiden omistus- ja ihmisoikeuskäsitteeseen.
Useimmat näistä roomalaisen oikeuden jäänteistä eivät edusta demokratiaa, mutta tarjoavat sille kasvualustan.
Wahlroos niittaa väitteensä huomauttamalla, että Venäjä ja eräät Balkanin valtiot ovat ainoat sosialistisesta diktatuurista vapautuneet maat, jotka eivät ole saaneet demokratiaa kasvuvauhtiin. Niillä ei ole sitä historiallista perinnettä, jonka varassa useimpien entisten neuvostosatelliittien demokratia kehittyy Keski-Euroopassa.
Ehkä demokratia kasvaa parhaiten kristinuskon ravitsemasta maaperästä, ja kaikkein parhaiten protestanttisesta. Sitä Wahlroos ei sentään sano, vaan minä, ja joudun siitä hyvästä varmaan aamunkoitteessa ammuttavaksi.
Kirjan alaotsikkoon härnäystarkoituksessa sijoitetulla termillä ”enemmistön terrori” Wahlroos tarkoittaa, että hyvinkin niukka enemmistö alistaa huomattavan suuren vähemmistön kaikkein syvällisimmissäkin periaateasioissa. Olipa kysymys mistä tahansa, 51 prosenttia voittaa 49 prosentin.
Demokratian ylistysliturgiaan tottuneille on törkeää rienaa sanoa tätä terroriksi, mutta Wahlroosin toteamaa faktaa ei voi kumota sitä paheksumalla.
Wahlroosin työkalupakissa ei ole kovin järeitä välineitä demokratian kohennusremonttiin. Hän puhuu kaksikamarisen parlamentarismin eduista, suosittelee presidentin veto-oikeuden tehostamista, äänioikeuden porrastamista, määräenemmistösäädösten kehittämistä ja vetoomustuomioistuimia, ehkä jopa perustuslakituomioistuinta. Useat näistä ideoista ovat käytössä monissa maissa, Suomessakin.
Wahlroos ei yritäkään rakentaa näistä palikoista uutta demokratiaa. Siitä tulisi jännittävä sommitelma, varsinkin jos demokratiaremontin kalupakissa olisivat myös asiantuntijahierarkia ja markkinavoimat, jotka ovat hänen talousoppinsa kulmakiviä.
Siitä syntyvä uusdemokratian malli olisi monelle kauhistus. Jotain pitää kuitenkin yrittää, sillä mielipidemittaukset ja sosiaalisen median höpötystulva tuhoavat kansanedustajien ja kuntavaltuutettujen mahdollisuuden käyttää omia aivojaan.
Jos järkevä harkintavalta katoaa politiikasta, populismi pureutuu demokratian ytimeen ja pääsee sen tyranniksi. On hyvä, että Wahlroos lyö hätärumpua, kun muut eivät uskalla.
Kirjoittaja on valtiotieteen tohtori, joka toimii vapaana tutkijana ja kolumnistina.