Ei ole vaikeampaa tehtävää kuin laatia asioille uusi järjestys. Tuon oivalsi jo lähes 500 vuotta sitten italialainen valtiomies Niccolo Machiavelli, mutta ei maailma ole siitä miksikään muuttunut. Ihmiset panevat yhä hanttiin minkä ehtivät, jos heille ehdottaa muutoksia, jotka uhkaavat niin sanottuja saavutettuja yhteiskunnallisia etuja.
Asian toteamiseksi ei tarvitse kuin luoda pikasilmäys kunta- ja palvelurakenneuudistukseen, jonka välttämättömyys tiedetään mutta jota vastaan kasataan kaiken maailman argumentteja hinnalla millä hyvänsä. Tuoreita miniatyyritason esimerkkejä uuden järjestyksen vastustuksesta ovat Pelkosenniemi ja Yli-Ii. Kumpikin on juuri hylännyt kuntaliitoksen - ja ajanut itsensä vaikeuksiin.
Pelkosenniemi torjui liitoksen Kemijärven kanssa, ja nyt sen pitäisi löytää jostakin miljoonan euron leikkaukset. Itsenäisyyden hinta on kova, eikä pieni kunta pysty repimään mistään tuollaisia säästöjä. Yli-Ii torjui kuntaliitoksen Haukiputaan ja Kuivaniemen kanssa - ja on nyt tukehtua upeaan Kierikkiinsä, jonka pyörittämiseen sen rahkeet eivät riitä. Hartioiden levennys oli tarjolla, mutta se ei kelvannut Yli-Iille.
Jo vuosikymmeniä on tiedetty, että Suomessa on liikaa kuntia, mutta niitä ei ole vähennetty määrätietoisesti, kun pakkoa ei ole ollut. Köyhiä kuntia on elätetty tulonsiirroin. Jotkut kunnat ovat liittyneet vapaehtoisesti yhteen, mutta tie on tuskaisen hidas. Pää on nyt kuitenkin tulossa vetävän käteen.
Kohta pitäisi tehdä rohkeita päätöksiä kuntapalvelujen uudelleenorganisoinnista ja kuntarakenteen keventämistä, mutta uudistusten vastustajat kasaavat jo täyttä häkää barrikadeja pitääkseen asiat ennallaan. Ketään ei tunnu kiinnostavan, kuka maksaa laskut itsenäisyyden iloista tai mistä palveluista tingitään, jos suurta sopeutusta ei tulekaan.
Palvelujen priorisointia ja karsintaa on voitu miettiä kaikessa rauhassa 15 vuotta lamasta lähtien, mutta totuutta ei ole haluttu katsoa silmiin. Siksi on epärealistista odottaa, että suuri murros tapahtuisi nyt. Kaikkialta kun kuuluu sydäntä särkevän kauniita sanoja kuntien itsehallinnosta ja itsenäisen kunnan tärkeydestä ihmisten identiteetille.
Päättäjät eivät uskalla tehdä näissä oloissa sitä, mikä olisi välttämätöntä. Helsingin apulaiskaupunginjohtaja Paula Kokkonen osui äsken naulan kantaan syntymäpäivähaastattelussaan, kun hän sanoi, etteivät ihmiset pidä siitä, jos heille sanotaan, miten asiat ovat. "He haluavat kuulla itselleen mieluisia asioita." Kokkonen saikin äänestäjiltä rukkaset ja putosi eduskunnasta.
Kansan koston pelko on suuri ongelma demokratiassa, niin hyvä kuin kansanvalta onkin poliittisena järjestelmänä. Päättäjät levittelevät ongelmien edessä mieluummin käsiään kuin tekevät sen, mikä olisi välttämätöntä.
Ranskalaiset antoivat juuri näytön ulkoparlamentarismin voimasta. Maan hallitus taipui sitkeiden mielenosoittajien paineessa ja päätti kumota uuden työlain, jonka tarkoitus oli madaltaa alle 26-vuotiaiden nuorten irtisanomisia ja työllistymiskynnystä. Nuorten tulevaisuus painoi vähemmän kuin ne arvot, joiden puolesta mielenosoittajat riehuivat. Ranskan hallitus taipui, vaikka kaduilla mekkaloineet edustivat taustaryhmineenkin selvää vähemmistöä kansansa.
Suomessakin on nähty samantapainen arvokonflikti suurtyöttömyyden ja ammattiyhdistysliikkeen vallan välillä. Paavo Lipposen hallituksen piti puolittaa työttömyys neljässä vuodessa. Se ei ole puolittunut täysin vieläkään, vaikka jo kolmas vaalikausi päättyy vuoden kuluttua. Lipposen hallituskin peräytyi painostettuna eikä tehnyt niitä päätöksiä, joilla olisi alennettu työttömyyttä kunnolla.
Kun tilastointitavan muutoskaan ei auttanut kaunistamaan työttömyystilastoja, hallitukset ovat siitä viisastuneina ottaneet käyttöön työllisyystavoitteen. Matti Vanhasen hallituksen työllisyystavoite näyttää onneksi toteutuvan osapuilleen, mutta miten käy kuntauudistuksen. Takkia tai liivejä tuskin tulee, mutta syntyykö edes tuluskukkaroa?
EU:n johtajat asettivat vuonna 2000 Lissabonissa kunnianhimoiseksi tavoitteeksi, että EU:n pitäisi tavoittaa talouskehityksessä Yhdysvallat. Turha toivo. Jäsenmaiden hallitukset eivät tee niitä ikäviä päätöksiä, joita tavoitteen saavuttaminen edellyttää.
Poliitikot kaikkialla varovat vaarantamasta tieten tahtoen omaa ja puolueensa valtaa ja lupaavat Nikita Hrustshevin kuulun tokaisun mukaan rakentaa sillan sinnekin, missä ei ole jokea. Oulussa siitä on saatu viimeksi näyttö kuntapoliitikoilta, joiden pitäisi sopeuttaa sosiaali- ja terveysmenot budjettiin. Toistaiseksi heiltä on nähty vain käsien levittelyä.