Tuskinpa kovin moni pystyisi osoittamaan karttapallolta osapuilleenkaan tarkasti, missä kohtaa Kirgisia-niminen valtio lymyilee. Mutta niin vain on, että keskiaasialainen viiden miljoonan asukkaan valtio on nyt yksi maailmanpolitiikan seurantakohteista. Syy Kirgisian nousuun maailmankartalle on yllättävä: kansalaiset osoittavat mieltään vaalivilppiä vastaan.
Kirgisia ei ole ainoa paikka, jossa demokratia tunkee jalkaansa vähemmän kansanvaltaisten yhteiskuntien oven rakoon. Myös samaan aikaan vaalit pitäneessä Tadzhikistanissa kuplii. Entisen pääministerin Rafik Haririn murhan suututtamat libanonilaiset ovat osoittaneet mieltään urakalla niin, että Libanonia vuosikymmeniä isoveljenä valvonut Syyria kotiuttaa joukkojaan häntä koipien välissä.
Eikä se tästä alkanut eikä se tähän lopu. Irakissa pidettiin äskettäin vaalit, joita voi pitää tiettyyn mittaan demokraattisina. On jo esimerkkejä siitä, että tavalliset irakilaiset ovat nousseet heidän arkeaan terrorisoivia kapinallisia vastaan. Palestiinalaiset valitsivat presidentin vaaleissa, joiden demokraattisuutta edes Israel ei ole kiistänyt. Egyptissä säädetään laki, joka sallisi useiden ehdokkaiden osallistumisen presidentinvaaleihin.
Muutama pääsky ei vielä kesää tee, mutta ajan merkkejä ne ovat. Kifaya! (Jo riittää!) -niminen nuorisoliike alkoi toimia Egyptissä ennen kuin Libanonissa alkoi kuohua. Jo riittää -tyyliin on alettu puhua muuallakin kuin Egyptissä ja Libanonissa. Liike on ottanut esimerkkiä mistäpä muualta kuin Georgiasta ja Ukrainasta. Georgiassa vanhan vallan kaatoi Kmara! -liike. Sekin on suomeksi "Jo riittää!"
Demokratia on ollut ainakin länsimaisittain ymmärrettynä näihin aikoihin asti ventovieras ilmiö islamin maissa. Ohjia niissä ovat perinteisesti pitäneet johtajat, joiden vallan vahvin puoli ei ole laillisuus. Vallanpitäjät ovat ohjanneet kansanjoukkojen tyytymättömyyttä lännen vastaisiin mielenosoituksiin. Kärjekkäin viha on purkautunut ääriryhmien kautta verisinä terroritekoina.
Jos demokratia tekee nyt vakavissaan tuloaan myös näihin maihin, pitää jo ennakkoon miettiä paria asiaa. Ensinnäkin pitää vastata kysymykseen, mistä ennennäkemätön kehitys on saanut oikein alkunsa. Toinen inhottava kysymys on, mikä on lopputulos, jos valtiaat alkaisivat todella kaatua arabimaissa.
Aloitetaan ensimmäisestä. Ilman sarvia ja hampaita on sanottava, että nyt Lähi-idässä nähtävät aallot pani liikkeelle presidentti George W. Bush. Oltiinpa Yhdysvaltain voimapolitiikasta ja hyökkäyksestä Irakiin mitä mieltä tahansa, jo tähänastiset seuraukset Lähi-idässä ovat rajuja. Kaikkea ei ole varmasti vielä edes nähty.
Bushin hallinto asetti heti ensimmäisellä kaudellaan tavoitteeksi demokratian viennin islamin maihin. Asia voi tuntua eurooppalaisista falskilta, Yhdysvaltain todelliset tarkoitukset peittävältä viikunanlehdeltä. Jos Bushin hallinto kauppaa johdonmukaisesti tätä vientiartikkeliaan, monta Yhdysvaltain tukemaa epädemokraattista hallitsijaa kyllä kaatuu Pakistanista Saudi-Arabiaan.
Mitä siitä sitten seuraisi, jos aito demokratia ottaisi tulta arabimaissa? Olisiko edessä entistä verisempiä terrori-iskuja ja nousisiko valtaan lännelle todella vihamielisiä vallanpitäjiä? Monilla nykyisillähän on esimerkiksi opiskelun kautta muovautuneita läheisiä siteitä länsimaihin.
Bushin politiikka on aggressiivinen sovellutus uuskonservatiivisten voimien etujoukkoon kuuluvan professori Francis Fukuyaman teorioista. Hän ennusti 1992 teoksessaan The End of History and The Last man, että kylmän sodan jälkeen länsimainen liberaali demokratia valloittaa koko maailman.
Fukuyamalle vastasi professori Samuel Huntington 1993 kuulussa artikkelissaan Sivilisaatioiden yhteentörmäys. Hän ennusti, että tulevaisuuden konfliktit eivät enää kumpuaisi ideologiasta tai taloudesta, vaan kulttuurieroista. Huntington ennakoi, että demokratia alkaisi nostaa päätään islamin maissa. Hän kirjoitti kuitenkin, että "arabimaailmassa läntinen demokratia voimistaa lännen vastaisia poliittisia voimia". On ennenaikaista arvioida, kumpi professori on oikeassa, jos kumpikaan. Toinen kysymys jää siis vielä vastausta vaille.
Demokratia ja islam -yhdistelmällä on vielä suurempi merkitys Venäjälle. Viron entinen pääministeri Mart Laar huomauttaa Ulkopolitiikka-lehdessä, että jos Venäjän väestökehitys jatkuu nykyisellään, sen islamilaisen väestön osuus kasvaa 20 vuodessa nykyisestä 15:stä lähes 40:ään prosenttiin.
Ukraina ja Georgia ovat jo hyvän matkaa Venäjän valtapiirin ulkopuolella. Itsevaltaisesti hallitut Keski-Aasian maat olisivatkin sille entistä tärkeämpiä liittolaisia. Islamin ja kenties myös demokratian nousu alueella olisi Venäjälle todellinen uhka. On hyvä kysymys, yhtenevätkö Yhdysvaltain ja Venäjän edut.
Venäjän kannalta penkin alle menneiden Ukrainan presidentinvaalien takia Kreml on pitänyt Kirgisiasta pienempää ääntä. Se ei silti malttanut olla moittimatta Etyjin vaalitarkkailijoita Kirgisian levottomuuksien lietsonnasta. Etyjin tarkkailijat kun menivät sanomaan, etteivät vaalit olleet demokraattiset. IVY-maiden tarkkailijoilla ei ollut vaaleista nokan koputtamista.