Yli 17 miljoonalle ihmiselle DDR oli enemmän kuin kylmän sodan huuruissa synnytetty sosialismin näyteikkuna. Kuusitoista vuotta muurin murtumisen jälkeen on alettu kysellä, mitä itäsaksalaisesta arkielämästä on jäänyt jäljelle.
Vaikka koko Itä-Berliini muistuttaa menneestä, kaappeja pääsee penkomaan vain vasta avatussa DDR:n arkipäivää esittelevässä museossa.
"Historian pyörteissä unohdetaan, ettei DDR ollut pelkkää aatetta ja Stasin pelkoa vaan myös koti ja koko elämä", muistuttaa itse Itä-Saksassa syntynyt 55-vuotias opettaja Karl-Heinz Gustow.
Itäsaksalaiset syntyivät, kävivät koulunsa, opiskelivat, perustivat perheen, sisustivat asunnon, lomailivat, harrastivat ja elivät elämäänsä kuten muidenkin maiden kansalaiset.
"Emme olleet pelkkiä robotteja. Osasimme myös iloita ja juhlia. Suurin osa meistä ei osannut kaivata lännestä muurin murtumisen jälkeen vyörynyttä tavarapaljoutta", Gustow muistelee.
Hänelle museoon kerätyt esineet ovat suurimmaksi osaksi tuttuja. Vain Itä-Saksan kuuluisimman muovituotteen, Trabant-auton rattiin hän pääsee nyt ensimmäistä kertaa.
"Aika lerpulta tuntuu", sanoo Gustow käännellessään museoesineen heppoisia hallintalaitteita ja toteaa, että tarjosihan se sentään miljoonille kyydin sekä hyvän sateensuojan siinä kuin kalliimpikin ajopeli.
Neljän sadan neliön tila näyttää ensialkuun itäsaksalaisen betonielementtilähiön, Plattenbaun, pienoismallilta.
Harmaiden seinien takaa paljastuu kuitenkin aitoja esimerkkejä itäsaksalaisten arkielämästä. Yleisöä eniten kiinnostavissa kuvissa ossit kirmaavat Itämeren nakurannoilla hippulat vinkuen ja elämäniloa säteillen. Alastomuus ei ollut DDR:ssä tabu.
Walter Ulbrichtin vanha elokuvaprojektori on pöydällä käyttövalmiina. Monille suomalaisillekin tuttuun Erika-kirjoituskoneeseen on rullattu puhdas arkki. FDJ:n siniset paidat roikkuvat prässättyinä vappumarssia odottelemassa. Tupakat, sokerit, jauhot ja itäiset ehkäisyvälineet houkuttelevat kaupan hyllyllä ostajiaan.
Videot esittelevät osseja paraatimarssilla, tanssikursseilla ja muotinäytöksissä. Trabanttien mainosfilmeistä ei puutu jamesbondmaista menoa. Sytkäreiden ja sähköparranajokoneiden myyntiä edistettiin seksillä aivan kuin lännessäkin.
Muodottomat, siniset itäfarkut aitojen nappileviksien vieressä näyttävät yhtä epäeroottisilta kuin aikoinaan oikeastikin. Teksti kertoo, että käytetyistä länsifarkuista oli pulitettava trokarille kuukausipalkan verran itämarkkoja.
Kaapeista pöllähtää nenään koimyrkyn äitelä tuoksu. Hengareissa roikkuvat vaatteet eivät näytä sen kummemmilta kuin suomalaisissakaan vaatekaapeissa 1950- ja 60-luvuilla. Nailonpaidassa hikoilu oli tuttua myös DDR:n nuorille miehille.
Nurkkaan on kalustettu itäsaksalainen olohuone. Työläiskodissa kasvaneelle suomalaiselle siinä ei ole mitään erikoista. Niukkuus näyttää ohjanneen samanlaisiin valintoihin talousjärjestelmästä riippumatta.
"Hauska huomata, että lapsuuskodin huonekalut ovat kelvanneet museoon", iloitsee Karl-Heinz Gustow.
Miehen naama oli yhtä muikeana hänen plaratessaan vanhoja koulukirjojaan.
"Vähän ihmetyttää, etteivät länsipäättäjille kelvanneet sen kummemmin DDR:n koulusysteemi kuin kirjatkaan. Nyt ovat huomanneet, että suomalaiset ovat pärjänneet Itä-Saksasta kopioimallaan koulumallilla paljon paremmin kuin saksalaiset", Gustow virnistää.
Ajatus itäsaksalaisten arkipäivästä kertovasta museosta keskellä Berliiniä välähti freiburgilaiselle toimitusjohtajalle Peter Kenzelmannille hänen tutkittuaan, että vaikka aiheesta on koottu monenlaisia katselmuksia, kokonaisnäkemys puuttui.
Yksityinen hanke sai laajaa vastakaikua. Sadat ihmiset lahjoittivat museoon yli 10 000 esinettä, joista vain osa mahtuu kerrallaan esille.
Museon perustamiskulut olivat 600 000 euroa.
Mielikuvaa DDR:n arkipäivästä voi täydentää kävelyetäisyyden päässä olevassa Stasi-museossa sekä muurin yli, ali ja läpi paenneiden kohtaloista kertovassa muurimuseossa.