Konsertti
Whitesnake Teatrialla Oulussa 28.5.
Mies on 57-vuotias -- ja missä iskussa!
Torstaina kolme minuuttia yli yhdeksän David Coverdale johdattaa bändinsä Whitesnaken lavalle Oulun Teatrialla. Avauksessa on symboliikkaa. Good to Be Bad -albumilta lohkaistu Best Years voisi kertoa nimenomaan Coverdalesta. Hän kiekuu yhä kovaa ja korkealta. Rajun rock-elämän jäljet eivät juuri näy.
Päältä päin on vaikea uskoa, että uransa alkupäivinä 35 vuotta sitten Coverdale joutui ylipainonsa takia rankalle laihdutuskuurille.
Hän keikistelee kuin parikymppinen rokkari, unohtamatta raapia säännöllisin väliajoin haaroväliään ja heittämällä sopivan monta kertaa f-kirjaimella alkavan sanan. Yleisö hyväksyy tältä isoisäksi ehtineeltä mieheltä kaiken.
Mikäs siinä. Coverdalen lavakarisma puree. Puheet Robert Plant -kopiosta ovat kateellisten panettelua. Bändikin tuntuu lopulta toipuneen basisti Marco Mendozan ja superrumpali Tommy Aldridgen lähdöstä pari vuotta sitten.
Rullaavan mouruavaa Best Yearsia seuraa Bad Boys. Can You Hear the Wind Blow tulee kolmantena. Usean vuoden ajan bändi avasi keikan kuin keikan Deep Purple-klassikolla Burn, jonka sekaan sotkettiin hyvä pätkä Stormbringeriä.
Kolme ensimmäistä biisiä menevät äänentoistoltaan pieleen. Doug Aldrichin ja Reb Beachin taiturimainen kitarointi ei tahdo millään erottua rumpali Chris Frazierin raskaan takomisen alta.
Sitten paranee. Joku kävi ilmeisesti tuomassa kahvia miksauspöytään. Love Aint No Stranger sytyttää yleisön, jolle keski-iästä päätellen Coverdale ja Whitesnake eri kokoonpanoineen on ollut tuttu jo 1980-luvun alusta lähtien. Coverdale itse muistuttaa, että tänä vuonna on kulunut 25 vuotta Slide It In -levystä ja 20 vuotta Slip of the Tonguesta.
Niinpä.
Deeper the Love menee akustisen kitaran kera. Coverdale paljastaa sisällään olevaa stand up-koomikkoa esittelemällä Aldrichin istuimeksi tuodun jakkaran.
Got What You Needin jälkeen Chris Frazier, joka on ollut Snake-rumpali vasta pari vuotta, heittää rumpusoolon.
Hän on kehittynyt. Vielä Sauna Open Airissa viime kesänä mies oli kalvakka varjo edeltäjästään Tommy Aldrigesta, jonka tavaramerkiksi tuli takoa Crying in the Rainin keskellä soolosta osa paljain nyrkein. Frazier on hyvä, oikeasti. Vain hillitympi kuin luiseva äijänkäppänä Aldridge, jolla oli aivan mahdoton permis ja mojova isku.
Here I Go Again alkaa. Siitä tietää illan olevan loppumassa. Encorena tulee jo Whitesnaken klassikoksi noussut In the Still of the Night. Coverdale vetää sen vakuuttavasti. Ilta päättyy Fool for Your Lovin`iin.
Nopeasti meni. Maestro itse kertoi pian ilmestyvästä uudesta Whitesnake-kokoelmasta, jolla on "ennenjulkaisematonta skeidaa". Voi olla, ettei Coverdale enää studioon menekään.
Viime kesänä Classic Rock -lehden haastattelussa hän sanoi, että jos Good to Be Bad on heidän viimeisensä, se on ihan kelvollinen levy lopettajaisiksi.
Näin on. Toivottavasti Oulun-keikka ei jäänyt viimeiseksi, vaikka kelvollinen olikin.