Yhdysvaltalainen Tim Weiner on tutkinut jo kahdenkymmenen vuoden ajan CIA:n värikästä historiaa. Hän on reissannut Afganistanissa järjestön salaisia operaatioita tutkimassa, käynyt läpi yli 50 000 asiakirjaa sekä haastatellut lukuisia CIA-veteraaneja teostansa varten.
Hän on sananmukaisesti kääntänyt "CIA-kompostin" pohjamutia myöten ylösalaisin ja eritellyt löydöksensä mikroskooppisen tarkasti mutta samalla kansantajuisesti. Tutkimustulokset ovat huikaisevia. Weiner onkin usein palkittu työstään.
CIA:n historia on epäyhtenäinen ja poukkoileva. Kirjan edetessä ei oikein tahdo uskoa lukemaansa todeksi puolisotilaallisten ja uskottavuutensa kanssa kamppailevien virkamiesten harhaillessa vanhalla ja uudella mantereella "tiedustelutietoa" ostamassa ja Valkoiseen taloon myymässä.
Sodan jälkeisessä Euroopassa USA ei tuntunut saavan sitä roolia, jota se oli lähtenyt hakemaan. Weiner kuvaa järjestön 2. johtajan Hoyt Vandenbergin ongelmaa: "Vandenbergilta puuttui kolme olennaisen tärkeää työkalua: rahaa, valtaa ja työntekijöitä." Revi sitten siitä.
Kylmän sodan aikana CIA näyttäytyy Weinerin kirjassa järjestönä, joka lietsoi paniikkia ja tätä kautta suurempaa vastakkainasettelua. Punaupseereiden humalapäissään lausumia uhoamisia käytettiin CIA:n operaatioiden käynnistämisen perusteluina Romaniassa. Siellä järjestö ja sen "agentit" antoivat vetää itseään pahoin höplästä.
Vietnamin sodan aikana CIA:n henkilöstö sai huomata katastrofiraporttiensa olevan ei-toivottua luettavaa, joiden antamaa varoittavaa tietoa ei tahdottu omaksua.
CIA:n väki oppi nopeasti, mikä miellytti presidenttiä ja hänen hoviaan. Vaikka järjestön antama informaatio olisi mahdollistanut sodan menetysten lievittämisen, ei sillä ollut arvoa Valkoisessa talossa.
Irakin sodan ja Afganistanin operaation syntyvaiheissa CIA:n rooli näyttäytyy jälkikäteen enemmän kuin arveluttavana. Teoksen luettuaan ihmettelee, miksi koko organisaatiota ei keksitty alusta alkaen paremmaksi ja toimivammaksi. Weinerin historiikki on parhaimmillaan tutkivan journalismin katastrofitaidetta.
Vaikka useat yksittäiset virkamiehet ja agentit näyttäytyvät koko USA:n turvallisuuden esitaistelijoina, ei CIA ole koskaan saanut nauttia tyynestä rauhan ajasta, jolloin sen arvostus olisi ollut vankkumatonta. Läheskään aina sitä ei kuunneltu, vaikka olisi pitänyt. Ja usein ei kannattanutkaan.
Paradoksaalisesti Weiner sitoo kirjan lopussa USA:n lopullisen kohtalon tiedustelupalvelun tulevaisuuteen: "Me voitamme tai häviämme tiedustelupalvelumme mukana."
Weinerin oma rooli kirjoittajana näyttäytyy kirjassa hyvin ristiriitaisena ja repivänä - sen verran isänmaan ystävä hänkin kaikesta huolimatta tuntuu olevan.