Kymmenen kilometriä Chicagon pilvenpiirtäjien täyttämästä keskustasta etelään on vihreä yliopistoalue, jossa puiden välistä pilkistää pitkä rivi uusgoottilaisia rakennuksia.
Chicagon yliopisto rakennettiin tänne Hyde Parkin alueelle 1890-luvulla babtistikirkon aloitteesta. Kampuksella onkin monta kappelia, joista suurin on omistettu päärahoittaja John D. Rockefellerille.
Murattien peittämien seinien sisäpuolella on syntynyt myös sisältöä. Yliopisto on vuoden 1979 jälkeen saanut peräti 12 Nobel-palkintoa, joista sen taloustieteen laitos on kahminut kahdeksan.
Taloustieteissä yliopisto alkoi erottua valtavirrasta jo 1930-luvulla. Omaksi Chicagon koulukunnaksi se nimettiin 1960-luvun alussa, jolloin laitoksella vaikutti myöhemmin Nobel-palkittu kaksikko, Milton Friedman ja George Stigler.
Koulukunta syntyi aikana, jolloin taloustieteissä vallitsevana suuntauksena oli brittiläisen John Maynard Keynesin mukaan nimetty niin sanottu keynesiläisyys. Keynesin mielestä talous tarvitsi valtion väliintuloa taantumakausien lieventämiseksi. Hänen mukaansa 1930-luvun suuren laman aiheutti kokonaiskysynnän pieneneminen, jota piti elvyttää julkisia menoja ja yksityisiä investointeja lisäämällä.
Chicagolaiset haastoivat tämän näkemyksen. Heidän mielestään lama syntyi väärästä rahapolitiikasta. He luottivat markkinoiden kykyyn oikaista suhdannevaihtelut, kunhan markkinoiden ohjailu talouspoliittisin keinoin, raha- ja finanssipolitiikalla, oli hallussa.
Milton Friedman loi rahapolitiikkaan k-prosentin säännön, jolla on ollut kestäviä seurauksia käytännön rahapolitiikassa. Sen mukaan keskuspankin tulee lisätä liikkeellä olevan rahan määrää vuosittain k-prosentilla suhdanteista riippumatta.
Käytännön rahapolitiikkaa hoidetaan nykyisin erilaisten sääntöjen perusteella pikemminkin kuin harkinnanvaraisesti. Chicagossa syntyi myös metodinen lähestymistapa, mikä tarkoittaa sitä, että makrotalouden mallilla piti olla vahva teoreettinen pohja. Sen mukaan esimerkiksi kansantalouden malli tuli testata mikrotaloudessa, yksittäisten kuluttajien tai yritysten tasolla.
"Perusoletus chicagolaisilla on se, että taloudenpitäjät käyttäytyvät rationaalisesti", Oulun yliopiston kansantalouden professori Mikko Puhakka kertoo. Rationaalisella käyttäytymisellä tarkoitetaan sitä, että esimerkiksi kuluttaja tekee parhaan mahdollisen päätöksen käytettävissä olevien resurssien, kuten palkan, ajan ja hintojen puitteissa.
Chicagolaisten vaikutus näkyy eri puolilla maailmaa Etelä-Amerikasta Washingtoniin. Myös Suomen ja EU:n talouspolitiikkana on rajoittaa julkisen velan kasvua ja tasoittaa suhdannevaihteluita.
"Finanssipolitiikassa katsotaan nykyisin intertemporaalisesti eli ajan yli, mikä on seurausta chicagolaisesta ajattelusta. Rahapolitiikassa tärkein kehitys viimeisten 15 vuoden aikana on ollut keskuspankkien lisääntynyt itsenäisyys", Puhakka sanoo.
Taloustieteilijöiden keskuudessa teoriat hyväksytään Puhakan mukaan laajasti, mutta tiedepiirien ulkopuolella maine on ristiriitaisempi. Koulukunnan nousu valtavirtaan ajoittui Ronald Reaganin ja Margaret Thatcherin hallintokausiin. Globalisaation ja kapitalismin vastustajat pitävät Maailmanpankkia ja IMF:ia sen ajatusten toteuttajina.
Tieteellinen kritiikki perustuu siihen, että oletus rationaalisesta käyttäytymisestä menee liian pitkälle. "Kriittisten näkemysten ongelma on se, ettei oikein tiedetä, kuinka taloudenpitäjien käyttäytymistä tulisi mallintaa. Yksi lupaava suunta on oppimisen mallintaminen, jonka mukaan kuluttaja tai yritys pystyy prosessoimaan tietoa ja oppimaan siinä missä parhaat tilastotieteilijät."
Toisaalta chicagolaiset jättivät vähemmälle huomiolle sen, että talouden toimijat voivat käyttäytyä myös strategisesti. "Siksi joitakin sen kilpailupoliittisia näkemyksiä on kritisoitu", Puhakka kertoo.