Hifi Studio 17:ään on viritetty muhkeat kahdeksan tuhannen euron kaiuttimet. Maaottelu cd vastaan vinyyli voidaan aloittaa.
Erotuomari Jori Nissinen, 35, on mukana dj-ryhmä H.A.N.D. Productionsissa, joka järjestää muun muassa musiikkivideofestivaalien mekaanisen musiikin Time Tunnel -klubia sekä B-eat-z-iltoja 45 Specialissa.
"Olen sisältöorientoitunut", Nissinen sanoo. Ei ole väliä, missä formaatissa musiikki tulee, kunhan kappale on hyvä.
Erotuomari Hanna Jakku, 25, puolestaan järjestää Rotos ry:n Union-klubeja. Hän on cd-ajan nuori, mutta omistaa yli sata c-kasetillista radiosta äänitettyä musiikkia.
"Olen kuunnellut vinyyliä varmaan viimeksi viisivuotiaana. Se on minulle nostalgiaa", Jakku kuvailee. Cd:ssä tärkeintä on käyttömukavuus. "Isän levyjä ei koskaan saanut skipata, se löi näpeille."
Heti alkuun selviää, kuinka hankalaa on verrata cd:tä ja vinyylilevyä sokkotestillä. Levysoittimen neula välittää pienimmänkin epäpuhtauden tai naarmun kaiuttimista selvästi kuuluvana napsahduksena. Lisäksi levysoitinta tuntuu nyt vaivaavan mystinen häiriö.
1. erä, Franz Ferdinand: You Could Have It So Much Better
Napse paljastaa vinyylin heti, mutta Nissinen ja Jakku uskovat kuulleensa myös eroja rytmikkään kitarapoprockin soinnissa.
"Cd:n ääni on kovempi", sanoo Jakku. "Vinyyli on softimpi ja jotenkin lämpimämpi", säestää Nissinen.
Varsinkin korkeat äänet tulevat cd:ltä kirkkaammin ja soittimet erottuvat toisistaan selvemmin, mutta erotuomarit joutuvat tunnustamaan, että erehtyisivät helposti.
Juteltavaa aiheesta riittää. Nissinen vakuuttaa, ettei vinyylin kuolemaa ole dj-piireissä näkyvissä. Kannettavia tietokoneita mukanaan kuljettavilla tiskijukillakin on aina myös levylaukku. Varsinkaan 17-vuotiaat eivät ole digitaaliajassa.
"Ja punkkipuolella vinyyli on edelleen tätä päivää", Nissinen kertoo. Monille kaukana valtavirtamusiikin ulottumattomissa omaehtoisesti touhuaville vaihtoehtonuorille cd ei kelpaa laisinkaan.
2. erä, Mokoma: Tämän maailman ruhtinaan hovi
Nyt vinyyli ei rahise, joten erottaminen on yllättävän vaikeaa. Metallibändin kitarat murisevat ja rummut paukkuvat jyhkeästi niin vinyylillä kuin cd:lläkin. Jakku on erottavinaan cd:ltä tulevassa laulussa erilaista terävyyttä.
"Mutta levy on kyllä hieno", hän kehuu ja Nissinen komppaa. Mokoman vinyylilevy on valkoinen. Tyylikkäiden avattavien kansien sisältä löytyy myös juliste. Vinyylilevyn kannet pesevät cd:n mennen tullen.
"Toisaalta cd:lle pystyy pakkaamaan sisään vaikka mitä", Nissinen huomauttaa. Nykyään pidetään melkein itsestäänselvyytenä, että cd:ltä löytyy vähintään videon verran lisätilpehööriä.
Lisukkeet voi toki olla hyviäkin. Nissinen on nostaa esiin brittiläisen Hexstaticin, jonka levyn kappaleiden mausteeksi kuvattuja videoita varten mukana tulivat 3D-lasit.
"Vinyyli keskittyy enemmän musiikkiin", Jakku arvioi.
3. erä, Pink Floyd: The Dark Side Of The Moon.
Rapsahtelu paljastaa vinyylin heti, ja yli 30 vuoden ikäisen klassikkolevytyksen digitaalisesti uudelleen masteroidussa versiossa efektit kuuluvat kirkkaammin. Silti ei ole kahta puhetta, kummasta tuomaristo pitää enemmän.
Kun vinyyliajan mestariteos on muokattu huipputekniikalla digitaaliseksi, on samalla menetetty jotain: Aitoutta, inhimillisyyttä, rosoisuutta, kuvailevat erotuomarit.
Selvästi eron huomaa esimerkiksi laulussa. Vinyylillä laulu tulee mukaan soljuvana osana kokonaisuutta, cd:llä ei.
"Se tuli sieltä jotenkin sillä tavalla, että nyt aletaan laulamaan", Nissinen kuvailee.
Lopputulos: Molemmissa on puolensa, mutta Pink Floyd kuulostaa paremmalta vinyyliltä.