Suomenkielinen kulttuurilehti Carelia on ilmestynyt 80 vuotta Venäjän Karjalassa. Vaikka kohtalo on kolhinut aiemmin Punalippuna tunnettua julkaisua ja paluumuutto verottanut sen kirjoittajia, silti pieni kansallinen porukka on pystynyt pitämään lehden hengissä.
"Lukijoitakin on sen verran, että kuukausittain tarjottavasta 160-sivuisesta lukupaketista ei ole tingitty", sanoo päätoimittaja Robert Kolomainen Petroskoissa.
Paksu kirjallisuus- ja kulttuuripitoinen aikakausilehti on suomalaiselle lukijalle outo ilmestys, Venäjällä ne ovat perinne, ja niiden levikit olivat miljoonia neuvostokaudella.
Nykyisin Nyvyi Mirin ja ja Oktjabrin kaltaisten lehtien levikit ovat pudonneet 5 000-7 000 kappaleen tienoille, jopa alle. Tässä sarjassa kansalliskielisen aluelehden Carelian vajaan 1 000 levikkiä voi pitää vähintään kohtuullisena. Tosin osa tilaajista on Suomessa.
"Karjalan tasavalta on säilyttänyt kansallisen ilmeensä, niin hauras kuin se onkin, ja päättäjät tajuavat sen arvon, myös imagoarvon. Ilman valtion tukea lehti ei tietenkään voisi ilmestyä", Kolomainen korostaa.
Palkka
ei houkuta
Lehden ilmestymisen takaavat myös uskolliset kirjoittajat. Juhlavuonna otetussa toimituksen 11 työntekijän yhteispotretissa ei kuitenkaan juuri näy nuoria kasvoja, vaikka lehti on kouluttanut useita yliopistosta valmistuneita toimittajiksi. Syynä on kehno palkka.
"Viimeinen nuori lähti liike-elämän palvelukseen lokakuussa 2007, sitä ennen lupaava naistoimittaja tullivirkailijaksi Sortavalaan. Ei auta muu kuin aloittaa jälkikasvun kasvatus alusta", Kolomainen sanoo.
Carelian edeltäjä Punalippu (1940-90) loi ja julkaisi suomenkielisen kirjallisuuden klassikkoja, joita on nykyään koottu teossarjaksi Karjalan kirjallisuuden klassikot. Sarjaa julkaisee tasavallan kansallisuuspolitiikan ministeriö yhteistyössä suomalaisen Juminkeko-säätiön kanssa.
"Sodanjälkeiset vuosikymmenet olivat tässä mielessä lehtemme nousu- ja kukoistuskautta. Levikki kohosi suurimmillaan yli 10 000:een."
Neuvostoliiton hajoaminen katkaisi suomenkielisen kirjallisuuden kehityksen niin laadullisesti kuin määrällisestikin. Osa kirjoittajista poistui, osa lopetti tai muutti Suomeen. Sananvapaus kuitenkin koitti rautaesiripun murruttua.
Lähihistoria
uusiksi
Punalipun Inkeri-numero neuvostokauden lopulla avasi padot. Kuvaukset vainoista, leireistä, karkotuksista, nälästä, vesivellistä ja pakkotöistä olivat karmivia - ja kaikki samankaltaisia.
Carelia ryhtyi kirjoittamaan lähihistoriaa uudelleen. Inkeriläisten jälkeen omat teemanumeronsa ovat saaneet karjalaiset, vepsäläiset ja muut suomensukuiset, sekä kauempana asuvat kielisukulaiset.
Lehti ei ole unohtanut myöskään Karjalan amerikansuomalaisia eikä venäläisyyttä.
"Pyrimme tarjoamaan arvokasta tietoa eletystä ja koetusta. Sitä voi kutsua kirjaan viedyksi suulliseksi historiaksi, jota arvostetaan historiantutkimuksessakin", Kolomainen sanoo
Carelia on myös ikkuna yhteiskunnan kipu- ja kasvupisteisiin laajemminkin. Se on esimerkiksi valottanut Kontupohjan etnisten mellakoiden taustaa ja arvioinut maan tulevaisuutta Putinin ideoimassa johtamisjärjestelmässä.
Lankansa karjalaiseen kudelmaan ovat antaneet myös upeasti kuvitetut taitelijaesittelyt.
"Yritämme hahmottaa joitakin suuria linjoja, jotka auttaisivat lukijaa suunnistamaan sirpaleisessa tietotulvassa."
Suomalaisten
varassa
Robert Kolomainen ei myönnä, että Carelia olisi Suomessa asuvien lukijoiden varassa. Hän pitää rajantakaista levikkiä kuitenkin tärkeänä, jopa välttämättömänä voimavarana.
"Jos menetämme sen, tilanteemme huononee uhkaavasti. Uutta markkinarakoa emme yksinkertaisesti pysty löytämään."
Julkaisijat (tasavallan kansallisuuspolitiikan valtionkomitean ja kansallisten järjestöjen edustajat) ovat joskus ehdottaneet lehden sivumäärän supistamista.
"En ole suostunut edes keskustelemaan asiasta. Lehden alasajo olisi suomea puhuville Karjalan asukkaille ja kansalliselle kulttuurillemme isku, josta emme koskaan toipuisi."
Carelia verkossa www.carelia.rkperiodika.ru