Kaksi polvenkorkuista simpukankerääjää ponnahtaa yhtaikaa korkealle. Ilmassa pojat potkaisevat räväkästi toisiaan ja kierähtävät sulavan kuperkeikan kautta takaisin taisteluasentoon.
Kamppailu laskuveden paljastamalla hietikolla jatkuu, mutta se ei ole nujakkaa parhaista saaliskivikoista. Raivokkaat valeiskut ja -potkut onnistuvat aina nipinnapin välttämään vastustajan kasvot tai rintakehän.
Esitys on mainio, ja pojat myhäilevät.
Samanlaisia katutason kisailuja näkee kaikkialla 2,5 miljoonan asukkaan Salvadorissa ja muuallakin Bahiassa, afrikkalaisia vaikutteita pursuvalla Brasilian koillisrannikolla.
Brasilialaisten rakkaus sambaan ja jalkapalloon on tuttua kaikille. Harva tietää heidän intohimostaan capoeiraan, Afrikasta tuotujen orjien kehittämään taistelulajiin.
Capoeira on Brasilian kansallislaji, hiukan kuin pesäpallo Suomessa. Vaikka se oli rangaistuksen uhalla kielletty 1930-luvulle asti, harjoitetaan sitä nyt kaikkialla - koulutuksesta, asemasta, iästä ja sukupuolesta riippumatta.
Akrobatiaa ja
raakaa voimaa
Leikkimielinen kahakka rannalla, totinen harjoitus hikisessä salissa, värikäs ravintolashow tai parin euron esitys turistiryhmälle keskustorin mukulakivillä kerää aina ympärille "rodan", soittajien ja asiantuntevien sivustakatsojien kehän.
"Capoeira on loistava sekoitus musiikkia, akrobatiaa, raakaa voimaa, teknistä taituruutta ja tanssia. Liikkeet vaativat valtavasti kuria ja lihasten hallintaa. Lisäksi on osattava laulaa ja soittaa", kuvailee lajia puolet elämästään harjoittanut capoeira-mestari Robison "Binho" de Oliveira, 27.
Binhon oppilaat kierähtelevät kärrynpyöriä ja taistelevat keppien kanssa harjoitussalissa Arraial d'Ajudassa. Kukin komennetaan vuorollaan tahdittamaan muita conga-rummun ja berimbau-kielisoittimen avulla.
Arraial d'Ajuda on capoeiran sydänmaita. Sieltä on vajaa 20 kilometriä rannalle, jonne ensimmäinen portugalilainen löytöretkeilijä Pedro Cabral saapui vuonna 1500.
Cabralin tulo laukaisi käyntiin kehityksen, jonka seurauksena uuden siirtomaan sokeriruoko- ja puuvillaistutuksille laivattiin yhteensä neljä miljoonaa orjaa Afrikan länsirannikolta. Heidät vangittiin alueelta, joka ulottui Beninistä Angolaan.
Orjat laulavat
vapaudenkaipuusta
Orjien Atlantin yli tuoma afrikkalaiskulttuuri ei päässyt kirjoihin ja kansiin, mutta capoeira ja siihen liittyvät rituaalit ovat säilyttäneet heidän elintapojaan ja musiikkiaan.
Siitä on löydetty viitteitä Kongon musiikista, angolalaisen seepratanssin mieheksiottamismenoista tai Brasilian kansanuskonnosta candomblésta, joka pohjautuu länsiafrikkalaiseen voodoohon. Laulujen sanat kertovat yhä orjien vapaudenkaipuusta.
"Capoeira ei ole vain tanssia tai urheilua vaan elävä side historiaamme. Aiemmin en sitä tajunnutkaan", sanoo Binhon oppipoikiin kuuluva Elis Fran, 16.
Capoeiran historia noudattelee tarkoin Brasilian afrikkalaisväestön myrskyisiä ja katkeria vaiheita.
Tuhoisaksi taistelulajiksi se kehittyi, kun suuret orjajoukot pääsivät karkuun isänniltään hollantilaisten sotalaivojen hyökätessä Bahian rannikolle 1600-luvun alkupuolella.
Orjat rakensivat rannikon sademetsiin quilombo-nimisiä yhdyskuntiaan, joita puolustivat aluksi paljain käsin.
Yli 60 vuotta vapaana pysyneen Palmaresin legendaarinen päällikkö Zumbi oli capoeiran suurimpia kehittäjiä.
Portugalin vallan palattua orjanomistajat kielsivät capoeiran. Se tuotti lujia veljespiirejä sekä vaarallisia taistelijoita, joita he eivät halunneet takapihoilleen. Lisäksi rankkaan lajiin kuuluvat loukkaantumiset pudottivat orjia pois tuottavista töistä.
Nuija, tikari ja
partaveitsi mukaan
Capoeira pysyi hengissä, koska orjat naamioivat harjoitukset tanssiesityksiksi.
Lailla se kiellettiin kuitenkin vasta neljä vuotta orjuuden lakkauttamisen jälkeen vuonna 1892, koska siitä oli tullut rikollisten suosikki. Työttömät ja maattomat entiset orjat liittyivät Rio de Janeiron ja Salvadorin slummien jengeihin ja lisäsivät capoeiraan nuijan, tikarin ja paraterän. Myös poliittisen vallan tavoittelijat käyttivät heitä iskujoukkoinaan.
Bahian rannikolla capoeira kehittyi kuitenkin musiikin tahdissa suoritettavan rituaalinäytelmän suuntaan.
Capoeiran läpimurto tapahtui vuonna 1932, jolloin lajin nykyään idolinaan palvoma Manuel "Bimba" dos Reis Machado avasi ensimmäisen capoeira-opiston Salvadorissa. Läpimurron mahdollisti diktaattori Getulio Vargas, joka halusi capoeiran avulla vahvistaa brasilialaisten yhteenkuuluvuuden tunnetta.
Vargas onnistui. Köyhien, rikollisten ja orjien laji avasi ovensa myös vauraampien yhteiskuntaluokkien nuorille. Menestys varmistui kun Vincente "Pastinha" Ferreira Pastinha perusti oman, "alkuperäistä" Angolan capoeiraa opettavan koulunsa.
Kaksi
koulukuntaa
Kansallislajiksi capoeira julistettiin 30 vuotta sitten. Nykyään Brasiliassa ja varsinkin Bahiassa lähes jokaisella on varma mielipide kumpi koulukunta on oikea tai parempi, capoeira Angola vai Bimban luoma capoeira regional.
"Molemmat sisältävät runsaasti akrobatiaa ja liikkeitä, jotka tekevät ne kiinnostaviksi sekä suorittajille että katsojille. Tärkeintä on, että capoeira pitää henkisesti ja fyysisesti vireänä, ja että sen avulla yhä vedetään kaduilta nuoria, joilla ei ole elämässään sisältöä eikä tulevaisuutta", sanoo Binho.
Hän opettaa salillaan angolalaista muotoa. Se on regionalia pehmeämpää, taiteellisempaa ja sisältää enemmän rituaalitansseja.
Orjien taistelutavoista korkeita hyppyjä ja raivokkaita hyökkäyksiä kerännyt regional uuvuttaa kamppailijansa muutamassa minuutissa kun angolalainen versio voi jatkua puolikin tuntia.
Perusliike ginga, vastustajaa hämäävä äkillinen sivuttaisliuku on sama molemmissa.
"Kun osaat gingan, voit kehittää taitojasi rajattomasti. Parasta kun et opi sitä liian nopeasti. Se jää selkäytimeesi paremmin jos joudut raatamaan", Binho neuvoo Elisiä rummun kumahdellessa.