Rituaalivalittajia emme ole, ilonpilaajiksi emme halua tulla. Silti kaikkialta työyhteisöistä ja organisaatioista kaikuu sama kaiku askelten.
Kaiku kertoo ongelmasta, joka tuntuu riivaavan yhtä lailla yliopistoja, sairaaloita kuin pörssiyhtiöitäkin. Eroja lienee vain äänenpainoissa; suuryritysten komentohierarkioissa kritiikki on pelon vuoksi olematonta verrattuna esimerkiksi sairaaloihin tai yliopistoihin.
Organisaatiokumpujen yöstä nousee yhtä kaikki yhteinen viesti. Jokin syvimmältään hankalasti tunnistettavissa oleva, mutta kaikkeen tekemiseen vahvasti vaikuttava on mennyt viimeisen parin vuosikymmenen aikana pahasti pieleen. Seuraukset ovat kustannustehokkaan toiminnan kannalta surkeat.
Työtätekevät ja raskautetut tämän tietävät ja välitön vikapääkin on helppo osoittaa. Pyhä byrokratius se siellä pilkistää jokaisen nurkan takana, kaikesta oikeasta tekemisestä pidättyen ja kaikkea vastuuta taitavasti vältellen.
Aleksis Kiven Seitsemän veljeksen Juhani sen jo aikanaan sanoi: "Papit ja virkamiehet kirjoinensa ja protokollinensa ovat ihmisen häijyt henget." Ranskalaiskirjailija Honoré de Balzac pisteli vielä häijymmin luonnehtimalla byrokratiaa "jättikoneistoksi, jota kääpiöt käyttävät".
Paavo Haavikon luonnehdinta on analyyttisempi ja asian ydintä tavoittava. "Hyvin toimiva, täydellinen byrokratia on divisioona, joka ei hyökkää, koska jokainen huoltaa toistaan", hän muotoili. Runoilijan resepti tautiin on terävä: "Totisesti, byrokraateilta palkasta puolet pois/loput hirteen, hirteen loput".
Lääke vaikuttaa tehokkaalta. Mutta se mikä vaikuttaa liian hyvältä ollakseen totta, ei yleensä ole totta. Ongelman ydin ei taida olla "byrokraattien" häijyydessä tai henkisten kykyjen olemattomuudessa. Parannuskaan ei siksi löydy hyödyllisen hallintoväen pilkkaamisesta.
Itse asiassa byrokratia on pohjimmiltaan yksi ihmiskunnan hyödyllisimmistä kehitelmistä. Moderni byrokratia henkilöstä riippumattomine sääntöineen ja järjestyksineen on aikanaan tullut korvaaman mielivaltaa ja satunnaista säheltämistä. Tämmöisenä koneistona sitä tarvitaan julkisessa hallinnossa ja suuryrityksissä.
Nykyongelmamme eivät ole siis kehnojen hallintohenkilöiden matkaan saattamia. Ahkeruuden tai kykyjen puute ei ole ongelma. Ainakin yliopistoilla hallinto työskentelee kovan paineen ja työtaakan alaisena.
Kyse on viasta järjestelmätasolla, jota voisi kuvata vaikka näin: kaikki kyllä polkevat lujaa annettuun suuntaan, mutta matka ei taitu, sillä poljettava väline onkin lattiaan kiinnitetty kuntopyörä, toisin kuin väitetään tai kuvitellaan.
Yksi käytännön esimerkki kertoo mistä laajemminkin on kyse. Valtiovarainministeriö on käsittämättömässä viisaudessaan pakottanut opetusministeriön ja sitä kautta yliopistot, Suomen Akatemian, Tekesin ynnä muut ottamaan käyttöön niin sanotun kokonaiskustannusmallin. Taustalla ovat kai EU:n sisällä havaitut "kulttuurierot" -- siis se että eteläisemmässä Euroopassa julkista rahoitusta tupataan käyttämään luovemmin kuin karussa Pohjolassa. Tämän epäkohdan korjaamiseksi tylsän rehelliset suomalaiset on tungettu oman yli-innokkaan superministeriömme toimesta kontrollisysteemiin, joka lisää epärehellisyyttä, turhaa byrokratiaa, kustannuksia ja työmoraalin rapautumista.
Tämä ei ollut tavoite, mutta ankeaa todellisuutta. Saman ministeriön johtama valtion tuottavuusohjelma on yhtä surullisenkuuluisa. Ohjelmalla on onnistuttu lisäämään veronmaksajien kustannuksia ja turhaa byrokratiaa; tehokkuus ja tuottavuus on heikentynyt. Kalliiksi tullut aluehallintouudistus kuuluu ainakin uusista alyistä, elyistä ja muusta orwellilaisesta uuskielestä päätelleen sekavuudessaan saman sarjaan. Oliko todellakin pakko korvata 400 vuotta hyvin toiminut lääninhallitus typerillä kummallisuuksilla?
Olisiko käynyt niin, että saamme parhaillaan todistaa Kiinan puhemies Maon ajatusten voittokulkua Suomessa? "Suuret harppaukset" ja "jatkuva vallankumous" joka tapauksessa luonnehtivat nyt kaikenlaista julkista kehittämistä. Kiinassa samat toimet johtivat hirmuisiin katastrofeihin. Ehkä meilläkin olisi syytä hetkeksi pysähtyä miettimään, ettei nykymenon mukaisilla maolaisilla metodeilla rikota sellaista arvokasta, jonka korjaaminen on työlästä, kallista ja kenties jopa mahdotonta.
Samaan aikaan olemme saaneet todistaa stalinismista tutun vallankeskityksen voittokulkua. Stalinismia on ajettu sisään salakavalasti jalkauttamalla turbokapitalistisia liikkeenjohto- ja kannustusmalleja julkiseen hallintoon ja korkeimpaan koulutukseen New Public Management-oppien hengessä. Juuri tämä uusi johtamisoppi on ollut se Maon punainen kirja tai Leninin Valtio ja vallankumous, jota on uskonkiihkon vallassa "implementoitu" hallintorahvaan typerästä muutosvastarinnasta piittaamatta.
Finanssimaailmassa samanhenkisten oppien siunauksellisuus on nähty. Toivottavasti sinisilmäiset ministeriuntuvikkomme ja johtavat virkamiehemme heräävät maolais-stalinistis-wallstreetiläisistä harhaopeistaan terveeseen konservatismiin ennen kuin kupla hallinnossa, sairaaloissa ja koulutusjärjestelmässä paisuu tuloksiltaan yhtä tuhoisaksi kuin rahamarkkinoilla.
Kirjoittaja on Helsingin yliopiston Suomen ja Pohjoismaiden historian professori.