Tässä on kohta vuoden päivät makusteltu Oulun uutta palvelumallia 2020.
Erityisen kiinnostavia ovat hyvinvointikeskukset ja -pisteet. Mitä ne sellaiset oikein ovat?
Oululaiset ajatukset ovat kuulemma herättäneet kiinnostusta muuallakin Suomessa.
Oulu kulkee taas totutusti keulilla. Muut tulevat perässä jos ja kun oululaiset onnistuvat.
Omissa mielikuvissani hyvinvointikeskuksesta puuttuu byrokratia.
Työilmapiiri on aivan uusi ja avoin. Ykkösasiana on oululaisten ja samalla työntekijöiden oma hyvinvointi.
Poissa ovat yrmyt ilmeet ja pystyt nenät. Kukaan ei ole olevinaan toista tärkeämpi.
Kyllä suomalaisilla työpaikoilla kaikki ovat tietoisia omista ja toisten vastuista.
Kun hyvinvointikeskuksen henkilökunnalla on mukavassa ilmapiirissä vilpitön työnilo ja auttamisen halu, asiakkaatkin ovat vaikeuksistaan huolimatta ystävällisiä ja ymmärtäväisiä.
Hyvinvointikeskuksissa palvellaan ihmisiä eikä kyykytetä byrokratiassa.
Yllättävän monet kaupungin työntekijät ovat vuosien mittaan osoittautuneet ihan mukaviksi ihmisiksi. Siispä miksi he eivät voisi olla sitä työpaikoillaan?
Millaisia palveluja näihin hyvinvointikeskuksiin kootaan? Sitä vasta mietitään. Aikaa on kaksi kuukautta, sillä ensimmäinen aloittaa toimintansa Kiimingissä maaliskuussa.
Mielikuvissani hyvinvointikeskuksesta löytyvät ainakin lääkärit ja sairaanhoitajat.
Ymmärrän, että lääkärille pitää varata aika. Monesti olen joutunut kuitenkin ihmettelemään, miksi ihmisiä istutetaan ikävissä tuoleissa käytävillä, vaikka lääkärin huoneessa ei ole potilaita.
Kelloa tuijottaviin lääkäreihin olen törmännyt yksityiselläkin puolella. He vaeltavat pitkin käytäviä valkea takki auki turpa rullalla potilaiden katseita vältellen.
Potilasta ei nähdä saati palvella, kun kerran ei ole vielä aika.
Kelloon tuijottaminen on typerää. Viisaampaa olisi hymyillä ja ryhtyä heti töihin, kun näkee potilaan olevan jo paikalla.
Siinäpä olisi sitten päivän loppupäivästä keveämpää. Töitä siirtämällä ja vanuttamalla ne kasaantuvat stressiksi.
Entäpä hoitajat? Joustoa ja palvelualttiutta.
”Jaha, mitäpä te tänne keskukseen tulitte? Ai verenpaine? No, otetaanpa se tässä heti. Hyvältä näyttää. Menkää nyt vaikka tuonne asukastuvan puolelle kahville.”
Siispä hyvinvointikeskuksessa on asukastupa. Tuvasta löytyy pieni kotoinen keittiö, josta voi ostaa kahvit, pientä purtavaa ja virvokkeita.
Mikäpä on hyvällä verenpaineella istahtaa tuvassa pöydän ääreen, rupatella lähialueen ihmisille, vilkaista lehtiä ja kirjoja.
Kirjoja? Niin asukastuvan yhteydessä voi olla lähikirjasto.
Ei sen tarvitse olla niin kattava, mutta sieltä saattaa tarvittaessa lainata jotakin kivaa illaksi, kun ei jaksa katsoa iänikuisia uusintoja ja kokkikilpailuja.
Välttämättä kirjastonhoitajan ei tarvitse olla paikalla, kun asukastuvan väki leimaa paksuimman Päätalon lainatuksi.
Tietenkin hyvinvointiin kuuluvat sosiaalipuolen asiat.
Saattaapa keskuksessa toimia jopa työnvälitys, vaikka se onkin valtion vastuulla. Veroistakin saa neuvontaa.
Sosiaalitoimessa voisi ottaa askeleen taaksepäin.
Ihmisten murheita voitaisiin kuunnella heti ensi käynnillä ja ohjata sitten oikealle asiointitielle. Näin ahdingossa oleva kanssaihminen tuntee, että joku kantaa ainakin osan hänen raskasta taakastaan.
Sosiaalitoimessa jos missä kaivataan byrokratian poistoa.
Miten asiakasjonot voivat olla viikkojen mittaisia, kun joskus 1970-luvulla yksinkertaisimmat ongelmat kyettiin ratkomaan saman päivän aikana?
Ei kai vanha, hyvä aika voi olla noin paljon parempi?