Ministeriruletti enteilee muutoksia USA:n linjaan. Powellin lähtö oli valitettavaa, ei yllättävää.
Yhdysvaltain presidentti George W. Bush ei jäänyt vaalivoittonsa jälkeen lepäämään laakereilleen. Hän on vaihtanut nopeasti kabinettinsa jäsenistä jo noin kolmasosan, eikä ministeriruletti ole välttämättä vielä edes loppuun pelattu. Tämä ei ole uudelleenvalinnan jälkeen uutta eikä yllättävää, mutta lähtijöiden ja tulijoiden nimistä voi jo alkaa tehdä johtopäätöksiä Bushin toisen kauden politiikasta.
Ensimmäinen johtopäätös on se, että Bush haluaa selvästi tiukentaa otettaan ulkopolitiikasta istuttamalla etenkin ulkoministeriön ja tiedusteluelinten avainpaikoille luottohenkilöitään. Bushin ensimmäisen kauden suurimmat kipupisteet liittyivät juuri näihin hallinnonaloihin.
Toinen ja tärkeämpi kysymys kuuluu, tarkoittavatko henkilövaihdokset ensiksikin, että Yhdysvaltain ulkopolitiikka muuttuisi, ja toiseksi, että sen sisältö kovenisi. Vielä tässä vaiheessa voi vain arvailla, miten lopulta tulee käymään. Politiikan sisällön koveneminen olisi joka tapauksessa Euroopan näkökulmasta ja kansainvälispoliittisesti huono vaihtoehto.
Suurin huomio kohdistuu oikeutetusti siihen, että ulkoministeriksi on tulossa Colin Powellin tilalle Condoleezza Rice. Kohteliaisiin sanakäänteisiin piiloutui selkeä viesti, ettei Bush halunnut Powellin jatkavan. Powellin lähtö ei ollut yllättävä, mutta valitettava se oli.
Evp-kenraali Powell oli Bushin ensimmäisessä hallinnossa politiikan sisältöön loppujen lopuksi vähän vaikuttanut maltin ääni. Turhautuminen voi hyvinkin olla syvin selitys Powellin lähdölle. Toisella kaudella paljon riippuu siitä, kasvaako Rice Bushille lojaalin avustajan roolista itsenäiseksi linjanvetäjäksi. Ricen henkilöhistoria ei viittaisi tähän.
Powellin vaikutusvaltaa heikensi se, että hän oli hallinnon eturivin yksinäinen kyyhky. Ricella on Bushin ehkä lähimpänä luotettuna edellytykset nousta Powellia vaikutusvaltaisemmaksi ulkoministeriksi. Yhdysvaltain hallinnoissa ulkoministerit ovat perinteisesti edustaneet maltillisempaa ja muualla maailmassa enemmän vastakaikua saanutta linjaa. Siksi Ricesta ei kannata tehdä liian hätiköityjä johtopäätöksiä.
Ainakin toistaiseksi näyttää siltä, ettei Bushin luuta heilu puolustusministeriössä. Pentagonin nokkamiehinä jatkavat Donald Rumsfeld ja Paul Wolfowitz. Pienikin vaihdos olisi tervetullut, mutta sitä taitaa olla epärealistista odottaa. Edes pieni muutos olisi merkki, että hallinto itsekin tunnustaisi ajaneensa karille Irak-politiikassaan. Tällainen ei sovi itsetietoisen suurvallan vielä itsetietoisemman johdon pirtaan.
Irakin sodan sotkuinen perintö odottaa vaalituloksesta riippumatta hoitajaansa. Bush toivoo varmasti, että Nato-maat ottaisivat vastuuta vääriksi osoittautunein perustein aloitetun sodan jälkihoidosta. Hänen ei kannata odottaa liikoja. Presidentti Jacques Chirac on jo sanonut, ettei Ranska lähetä näillä näkymin joukkojaan Irakiin. Hän tosin myönsi, että Saddam Husseinin kaatuminen oli "tietyssä määrin" myönteinen asia. Kun ja jos Bush tulee lupauksensa mukaan pikimmiten Eurooppaan, transatlanttisten suhteiden kannalta on silloin paljon pelissä.
Tärkein kysymys kuuluu kuitenkin, aikooko Bushin uusi hallinto soveltaa ennalta ehkäisevän sodan oppia "pahan akselin" muihin kohteisiin Iraniin ja Pohjois-Koreaan tai muihinkin maihin. Tämä ratkaisee Bushin paikan muun maailman silmissä ja historiankirjoituksessa. Olemalla toistamatta virhettään Bush voi vielä paikata mainettaan. Jos hän jatkaa entiseen tyyliin, hän osoittaa, ettei ole oppinut mitään.