Paljon on kirjoitettu Venäjän ja lännen, etenkin Yhdysvaltojen välisistä jännitteistä. Naton laajenemisaikeita itään ei Moskovassa katsota hyvällä, ja Puolaan ja Tshekkiin aiottu ohjuspuolustusjärjestelmä on ehtymätön eripuran aihe.
Mutta nämä asiat on osattava asettaa oikeisiin mittasuhteisiin. Venäjän ja Yhdysvaltain keskinäiset välit voisivat olla jo kovin huonot, mutta ne eivät ole. Molemmat maat ovat oppineet olemaan eri mieltä joskus vahvastikin olematta silti riidoissa keskenään.
Tämä jää yhdeksi Vladimir Putinin ja George W. Bushin kohta päättyvien presidenttikausien parhaista perinnöistä. Miehet ovat tavanneet toisensa 28 kertaa, mikä on näiden suurvaltojen väleissä ennenkuulumaton määrä.
Ystäviksi heitä tuskin voivat ulkopuoliset sanoa, vaikka Bush käyttää tuota sanaa Putinista. Molemmat osaavat puolustaa omaa linjaansa ja maansa aikomuksia tiukasti, mutta presidentit ovat tulleet toimeen keskenään. Putin oli ensimmäinen ulkomainen valtionpäämies, joka syyskuun 2001 terrori-iskujen jälkeen soitti Bushille ja tarjosi maansa apua. Se muistetaan.
On mahdotonta arvioida, paljonko tämä kaikki on kansainvälisen politiikan tilannetta vakauttanut. Todennäköisesti hyvin paljon, sillä huolestuttava törmäyskurssi vahvistuvan Venäjän ja Yhdysvaltain intressien välillä olisi ollut täysin kuviteltavissa. Nyt siltä on pitkälti säästytty.
Siksi Putinin ja Bushin viimeisessä tämän tason tapaamisessa Sotshissa oli haikeuden makua. Mutta jos tämä pohja pitää myös jatkossa, se on kestävä tulos molempien presidenttien väliin hyvin kyseenalaisenakin pidetystä ulkopolitiikasta. Kylmä sota on kerran koettu, eikä uutta kaivata.
Bush jatkaa presidenttinä vuoden loppuun. Putin lopettaa jo toukokuussa, mutta jatkaa pääministerinä, jolla näillä näkymin on poikkeuksellisen paljon sananvaltaa. Nato-huippukokouksessa perjantaina Putin esiintyi muutenkin miehenä, jota kuunnellaan. Bush ei samaan enää pysty, sillä maailma odottaa vain hänen seuraajansa valintaa. Muutoksia on siis tulossa.
Kansainvälinen politiikka tällä tasolla on yhä kilpailua vaikutusvallasta. Yhdysvallat, EU, Venäjä ja Kiina pelaavat kukin omia suuria pelikuvioitaan. Se on reaalipolitiikkaa, mutta sen ei silti tarvitse tarkoittaa vastakkainasettelua. Suurvaltajohtajien yhteistyökyvyllä on nykymaailmassa merkitystä siinä missä ennenkin. Näin katsottuna Bushin ja Putinin kausi ansaitsee tunnustuksen.
paakirjoitus@kaleva.fi