Britannian pääministeriä Gordon Brownia pidettiin jo poliittisena ruumiina, mutta se oli ennenaikaista. Entisen valtiovarainministerin tähti on noussut sitä mukaa kun talouskriisi on syventynyt.
Britannian pääministeri Gordon Brown näytti pitkään joutuvan tekemään seuraa Yhdysvaltain presidentille George W. Bushille: molempien edessä näytti olevan poistuminen politiikan päänäyttämöltä. Kumpaakaan ei ollut otettu vakavasti pitkään aikaan. Mutta siinä missä Bushilla on pian takanaan kaksi täyttä virkakautta, Brown näytti jäävän kokonaan välikauden mieheksi.
Se arvio on osoittautunut pahasti ennenaikaiseksi. Brown on niitä todella harvoja hallitusten päämiehiä, joiden olo näyttää helpottavan sitä mukaa kuin nykyinen talouskriisi syvenee. Pitkäaikaisen valtiovarainministerin kokemuksen ja nykyisen pääministerin valta-aseman tuoma yhdistelmä on finanssikriisin keskellä hyvin käyttökelpoinen. Vaikeuksien räjähtäessä silmille Brown leipoi pankkien pelastusoperaatiosta kasaan mallin, jota samantien lähdettiin kopioimaan pitkin Eurooppaa, Amerikkaa ja Aasiaa.
Miestä ehdittiin ylistää jo maailmantalouden pelastajaksi, mutta ne puheet hiljenivät nopeasti. Kuten on nähty ja koettu, ei kriisi ohi ole. Mutta ratkaisevalla hetkellä Brown osoitti johtajuutta, joka saattoi olla estämässä täyttä ja nopeaa romahdusta.
Hyvä eurooppalainen vastinpari Brownille on ollut Ranskan presidentti Nicolas Sarkozy, joka ottaa EU-puheenjohtajuudestaan kaiken irti.
Ennen kriisiä näytti selvältä, että Britannian nuori konservatiivijohtaja David Cameron pesee Brownin mennen tullen seuraavissa parlamenttivaaleissa. Niin toki saattaa yhä tapahtua, sillä niihin on vielä aikaa ja kaikenlaisia käänteitä voi tulla. Mutta viime ajat ovat todistaneet yllättävää vastatuulta konservatiiveille.
Samaan aikaan kun Brownin tähti kääntyi nousuun joutui konservatiivien varainhankinnasta vastaava "varjovaltiovarainministeri" George Osborne keskelle skandaalia: hänen väitettiin yrittäneen saada poliittista rahalahjoitusta venäläisoligarkki Oleg Deripaskalta. Sellainen ei tee mielikuville puolueesta hyvää. Brown puolestaan vaikuttaa yhä enemmän mieheltä, jonka yltä kirous on juuri väistynyt.
Viime torstaina pidettiin skotlantilaisella paikkakunnalla täytevaalit. Viisi viime vuotta työväenpuolue on säännöllisesti hävinnyt kaikki tällaiset vaalit. Niin odotettiin käyvän nytkin, mutta puolue lisäsikin äänimääräänsä ja voitti. Vastapuolena ei ollut konservatiivit vaan Skotlannin itsenäisyyspuolue, mutta yhtä kaikki: tuloksella on myös laajempaa merkitystä. Tätä ennen työväenpuolue on Brownin kaudella kokenut vain kolauksia.
Enää ei ole väliä sillä, että Brownin koko olemus on kuin tehty jotain muuta kuin televisiopolitiikan aikakautta varten. Yrmyltä näyttävä mies on elementissään aikojen kääntyessä huonommiksi.
Ilman tätä kriisiä Brownin kohtalona olisi ollut pysyä poliitikkona, joka on väärään aikaan väärässä paikassa. Suomalaiset tunnistavat ilmiön Martti Ahtisaaren presidenttikaudelta, jonka loppusaldo muuttui aivan uudenlaiseksi Kosovon sodan onnistuneen sovittelun myötä. Joskus ajan vaatimukset ja johtajan ominaisuudet osuvat yksiin, joskus eivät.
Kunnianhimoa Brownilla on ollut aina, mutta hän joutui pitkään odottamaan aikaansa ja vanhenemaan karismaattisen, dynaamisen ja nuorekkaan Tony Blairin varjossa. Kun Brown lopulta sai vuoronsa, aika näytti jo ajaneen hänen ohitseen. Mutta ei kannata nuolaista ennen kuin tipahtaa. Nyt on otettava huomioon mahdollisuus, että hänen aikansa on vasta alkamassa.