Brittiläinen puoluepolitiikka on ollut tilassa, jota ei ole voinut kuin hämmästellä. Hallitusvastuussa olevan työväenpuolueen johtaja, pääministeri Tony Blair on vuosikausia näyttänyt täysin ylivoimaiselta poliittiselta johtajalta. Hän ei ole sitä enää. Blairin tähti on auttamatta kääntynyt laskuun Irakin sodan jälkimainingeissa, ja hänestä on tullut poliittisesti haavoittuva, täydellinen maalitaulu oppositiosta nousevalle haastajalle. Jos vain haastaja olisi.
Britannian politiikassa ei ole erikoista se, että pääministerin asema heiluu. Erikoisinta on, että toinen perinteinen pääpuolue, konservatiivit, ei ole kyennyt käyttämään tilannetta millään tavoin hyväksi. Päin vastoin se on tuntunut vajoavan yhä syvemmälle juuri samaan aikaan, kun tilaisuus nousuun voisi monen vuoden korpivaelluksen jälkeen olla jälleen käsillä.
Iain Duncan Smith ehti johtaa puoluettaan runsaat kaksi vuotta. Tämä kausi päättyi häviöön keskiviikon luottamuslauseäänestyksessä. Puolueen jäsenistön kapina omaa johtajaa vastaan tietää samalla sitä, että kahdeksan vuoden sisällä konservatiivipuolueella ehtii olla neljä johtajaa. Tiivis vaihtuminen kertoo ennen muuta puolueen omien rivien riitaisuudesta ja repeilystä: energia on kulunut keskinäiseen kampittamiseen, ei yhteisen edun etsimiseen. Nyt erotettu johtaja ei koskaan päässyt varsinaisesti liikkeelle, eikä kaikki ollut hänen omaa syytään.
Duncan Smithiltä puuttuivat tosin myös ominaisuudet, joilla olisi voitu haastaa erittäin karismaattinen Tony Blair. Konservatiivijohtaja oli käynyt esiintymiskoulutuksessa ja koettanut muuttaa tyyliään, mutta liian myöhään. Tämäkin on yksi ajan kuva: jos poliitikko ei ole hyvä mediaesiintyjä, hänen tiensä korkeimmalle huipulle on herkästi tukossa.
Konservatiivien viime vuodet kävisivät malliesimerkiksi siitä, kuinka politiikassa parhaiten tuhotaan omat mahdollisuudet. Totuuden nimissä on tosin myös sanottava, että Blairin nousun aikaan noita mahdollisuuksia ei juuri olisi ollutkaan, niin ylivertaisia Blairin poliitikon taidot ovat olleet. Mutta nyt asetelma on muuttunut, eivätkä konservatiivikaan ole pilanneet vielä kaikkia mahdollisuuksiaan.
Jo nyt puolueen tärkeimmät taustavaikuttajat ovat ryhmittyneet entisen ministerin Michel Howardin taakse. Kaikki viittaa siihen, että hän on saamassa jotain, mitä Duncan Smithille ei koskaan suotu: puolueen, jonka tukeen voi luottaa. Jos konservatiivit ovat läksynsä oppineet, Tony Blair saattaa pian saada yhden suuren huolenaiheen lisää - oppositiopuolueen, jonka olemassaolo on taas muistettava.
paakirjoitus@kaleva.fi