Kohta viisikymmentä vuotta sitten, 21. elokuuta vuonna 1968 Posiolla oli ahdistavan hiostava ukkospäivä. Jyrisevä rintama toisensa jälkeen jyräsi kotikylän yli. Edellisyöstä lähtien Tshekkoslovakian pääkaupungissa Prahassa jyrisivät Varsovan liiton panssarit. Radiouutiset olivat yhtä ahdistavia kuin sää.
Muistan tuon kaiken kuin eilisen päivän. Kirjailija Sirpa Kähkönen käsittelee kesää 1968 romaanissaan Tankkien kesä.
Prahan kevään yritys muuttaa telaketjuneuvostomeininkiä ihmiskasvoiseksi sosialismiksi katkesi tuona päivänä. Kevät alkoi 5. tammikuuta eli 50 vuotta ja kaksi päivää sitten hymyilevän Alexander Dubcekin valinnalla Tshekkoslovakian kommunistipuolueen johtoon.
Neuvostoliitolle tuli niin kiire tehdä loppu sen ajan värivallankumouksesta, että perusteet Tshekkoslovakian miehitykselle keksittiin vasta myöhemmin. Ne kuuluivat näin:
.Kun sosialismille vihamieliset voimat yrittävät kääntää jonkin sosialistimaan kehityksen kohti kapitalismia, siitä (yrityksestä) ei tule vain kyseisen maan, vaan kaikkien sosialistimaiden yhteinen ongelma ja huolenaihe..
Näillä sanoilla Neuvostoliitto otti virallisestikin oikeudekseen puuttua alusmaidensa asioihin vaikka asevoimin. Lännessä alettiin puhua Brezhnevin opista, tuolloisen neuvostojohtajan Leonid Brezhnevin mukaan.
Oppia käytettiin jo DDR:n ja Unkarin kansannousujen kukistamisessa vuosina 1953 ja 1956. Sitä käytettiin myös Afganistanin miehityksessä vuonna 1979 ja olisi käytetty myös Puolassa vuonna 1981, jollei Puola itse olisi tukahduttanut Solidaarisuus-liikettä.
Emeritussuurlähettiläs Hannu Himanen purkaa ansiokkaasti kokemuksiaan presidentti Vladimir Putinin Venäjästä tuoreessa kirjassaan, josta on puhuttu vain Nato-kohdaltaan. Himasen kuvaus Venäjästä saa miettimään, mikä on muuttunut puolessa vuosisadassa. Vai oikeammin: onko muuttunut mikään?
Venäjä aloitti paluunsa neuvostovuosien voimapolitiikkaan vuonna 2008 lyhyessä Geor-gian sodassa. Paluu tuli sokeammallekin selväksi vuonna 2014, kun Venäjä liitti itseensä Krimin ja aloitti sodan Itä-Ukrainassa.
Näissä voimankäytöissä on pohjimmiltaan kysymys samasta kuin Brezhnevin opissa. Neuvostoliitto puolusti omaa lähialuettaan asevoimin, mutta peitti sen ideologisella viikunanlehdellä. Nyt Venäjä on valmis puolustamaan ja jopa laajentamaan vanhoista ajoista supistunutta vaikutusaluettaan ilman sen kummempia krumeluureja.
Neuvostoliiton johtama nopea, aluksi sotaharjoituksiksi naamioitu voimankäyttö Tshekkoslovakiassa yllätti silloisen länsileirin. Yhtä yllätetyksi länsi tuli, kun tunnuksettomat vihreät miehet ottivat haltuunsa Krimin.
Suurin ero operaatioiden seurauksissa liittyy ulkomaailman reaktioihin. Vuonna 1968 länsi kyllä tuomitsi miehityksen tiukkasanaisesti ja Yhdysvaltain presidentti Lyndon B. Johnson peruutti huippukokouksen Brezhnevin kanssa, mutta siihen se jäi. Krimin miehityksen ja Itä-Ukrainan sodan takia EU ja Yhdysvallat ottivat käyttöön talouspakotteita.
Ero Suomen reaktioissa oli suurempi. Tshekkoslovakian miehityksen tuomitsi Suomessa tiukimmin SKDL, joka vaati joukkojen vetämistä pois. Virallinen Suomi otti kantaa kieli keskellä suuta, vaikka kulissien takana presidentti Urho Kekkonen ja pääministeri Mauno Koivisto ottivat miehityksen raskaasti. Kun Krim miehitettiin, ensimmäiseksi sen tuomitsi EU-maista Suomi.
Dubcek lennätettiin vuonna 1968 Moskovaan kuulusteltavaksi käsiraudoissa. Olin paikalla, kun hän vieraili Neuvostoliitossa seuraavan kerran toukokuussa 1990, ilman käsirautoja. Dubcek hymyili yhä yhtä viattomasti.
Silloinen neuvostojohtaja Mihail Gorbatshov yritti ehkä hänkin kaudellaan rakentaa ihmiskasvoista sosialismia, yhtä huonolla tuloksella.
Miehitysvuosi 1968 oli muutenkin yhtä painajaista. Ensiksi ammuttiin Yhdysvalloissa kansalaisoikeusjohtaja Martin Luther King huhtikuussa ja kaksi kuukautta myöhemmin demokraattisen puolueen presidenttiehdokas Robert Kennedy.
Nykyajassa on hullun vuoden 1968 piirteitä. Venäjä muistuttaa yhä enemmän Neuvostoliittoa, ja Yhdysvaltain johtaja ylvästelee, että hänen ydinasenappinsa toimii. Yhtäläisyyksiä ei tarvitsisi tulla yhtään enempää.
7.1. kello 13.53: Oikaisu: Sirpa Kähkösen romaanin nimi on Tankkien kesä, ei Panssarien kesä kuten kolumnissa alun perin kirjoitettiin.