Paulo Coelhon kirjoitelmat voisi suoralta kädeltä luokitella esoteeriseksi hölynpölyksi, elleivät ne olisi saaneet niin tuhottomasti lukijoita.
Brasilialaispopulistin uusmystiset ajatuspyörteet ovat aiemmin uurtaneet näyttävimmät uomansa katolisen ajatteluperinteen vesijätöille, mutta muodikas kiinnostus vaihtoehto-oppeihin ja "oman tien etsintään" ovat pehmentäneet meikäläistäkin karun luterilaista maaperää siinä määrin, että Coelhon tuotantoon keskittynyt yhteispohjoismainen Bazar Kustannus on onnistunut kanavoimaan tämän Ipaneman rantojen ex-hipin tekstivirran varsin näyttävästi kirjamarkkinoillemme: yhteensä neljä teosta, kaksi vanhaa ja kaksi uutta, kirjakauppojen uutuuspinkkoihin runsaan puolen vuoden sisällä.
Alkemisti on Paulo Cuelhon läpimurtoteos, jota on myyty lähes 30 miljoona kappaletta ja käännetty yli viidellekymmenelle kielelle. Suomeksi se ilmestyi täsmälleen samana Sanna Pernun käännöksenä jo vuonna 1988, tosin silloin WSOY:n kustantamana ja nimellä Santiagon unelmat.
Tässä bestsellerissään brasilialaisajattelija lanseeraa keskeisen ideansa kunkin ihmisen omasta elämäntiestä, jolle tulisi olla uskollinen jotta menestyisi ja kauan eläisi maan päällä.
Ajatusmalliaan selkeyttääkseen hän kertoo sinänsä viehättävän tarinan paimenpoika Santiagon elämäntien etsimisestä ja löytymisestä. Elämäntie kuljettaa etsijäänsä läpi huimien seikkailujen ja lopulta palkitsee uskollisen kulkijansa ruhtinaallisesti.
Kirjailijan vakuuttelun mukaan esimerkkitapaus on yleistettävissä. Ohje on kuitenkin helpommin luettu kuin toteutettu, sillä oleelliset viisaustermit kuten 'elämäntie' ja 'sydämen ääni' jäävät tekosyvällisestä pyörittelystä huolimatta sisällyksettömäksi sanahelinäksi.
Seuraavassa kirjassaIstuin Piedrajoen rannalla ja itkin, joka sekin ehti ilmestyä myös edellisen kustantajan WSOY:n toimesta jo vuonna 1997, Coelho sitten paljastaa että elämäntien oppaana toimiva salaperäinen sydämen ääni on yhtä kuin rakkaus. Eri teille ajautuneet nuoruudenystävät kohtaavat vuosien jälkeen, vaeltavat hetken yhdessä ja peilaavat toisiinsa rakkauksiaan ja elämänvalintojaan. Itkuhan siinä sellaisessa pääsee.
Tässä vaiheessa Brasilian kirjallisuuden suurta poikaa itseäänkin on ilmeisesti alkanut askarruttaa se tosiasia, että rakkautta on montaa sorttia ja että joitakin kriteereitä pitäisi olla väärän rakkauden (itserakkauden, rakkauden rahaan tai valtaan) erottamiseksi oikeasta, siitä joka on "tien" löytämisen ja sillä pysymisen edellytys.
Tähän valintateemaan porautuu nyt ensi kertaa suomeksi ilmestyvä romaani Paholainen ja neiti Prym, jossa kirjailija paljastaa että sydämen ääni voi olla myös pahan kuiskuttelua ja siksi oikea ääni on voitava erottaa väärästä. Hän rikastuttaa ajankohtaista "pahan akseli" -keskustelua näkökulmalla, jonka mukaan kyseinen akseli kulkee kunkin ihmisen sisällä ja siksi hyvällä ja pahalla tapaa olla samat kasvot.
Itse tarina on varsin kömpelö ja epäuskottava niin henkilöiltään kuin tapahtumiltaan, mutta kertoja käyttääkin tarinaa vain oman sanomansa välittämiseen, samaan tapaan kuin Jeesus vertauksiaan.
Rikas muukalainen tulee eristyneeseen vuoristokylään selvittämään hyvän ja pahan perimmäistä olemusta. Hän sekoittaa kultaharkoillaan asukkaiden päät siinä määrin, että he ovat ahneuksissaan valmiita surmaamaan yhden kyläläisistä. Lopulta kuitenkin hyvä voittaa ja sille korvansa kallistanut palkitaan ruhtinaallisesti, ja kuten Coelhon tapana on, nimenomaan maallisella mammonalla, mikä lienee yksi hänen suosionsa salaisuuksista.
Vertailu Jeesukseen on oikeutetumpaa kuin äkisti saattaa kuulostaa, sillä Coelhon kirjallisen ilmauksen tenho on paljolti samaa juurta. Hänkin onnistuu saamaan "vertauksiensa" taakse ylimaallisen kaiun: te olette yksinkertaisia ja hämmentyneitä, minulla on tieto pelastuksesta, mutta sitä ei voi teille teidän yksinkertaisuutenne vuoksi suorin sanoin kertoa, joten minun on turvauduttava vertauksiin.
Coelho sijoittaa lukujen alkuun sitaatteja evankeliumeista virittääkseen lukijansa oikeaan lukuvireeseen: viis logiikasta ja psykologiasta, kerro meille miten me pelastuisimme. Ja hippiguru kertoo. Mutta ei oikein saa vakuuttuneeksi. Hän tuntuu hukanneen sen viisasten kiven, joka vielä Alkemistin kohdalla muutti puolivillaisen populaarifilosofoinnin maailmaa ravistelevaksi viisaudeksi ja jättimäiseksi myyntimenestykseksi.
Viimeisin kirjanen, Valon Soturin käsikirja, ei todella jää sokeriksi pohjalle vaan pikemminkin sakaksi kielen alle.
Jos haluaa säilyttää lapsenuskonsa Coelhon salaviisauteen, on varminta jättää tämä juonesta kokonaan riisuttu näennäissyvällisten elämänohjeiden katekismus lukematta, sillä se viimeistään paljastaa ettei kauniissa korulauseissa ole päätä eikä häntää. Puolivillaisuus ja jokaiselle jotakin -populismi rehottaa.
Ajatusten Amazonvirran sameavetiset saarnapyörteet harhailevat uomansa lopullisesti hukanneina ennen liukenemistaan tyhjänpäiväisyyden valtamereen.
Ja kuitenkin Paulo Coelho on miljoonille ihmisille Tie, Totuus ja Elämä, ja ilmeisesti sellaisena pysyy intellektuellien tulikivenkatkuisesta kritiikistä huolimatta.
Voisiko ilmiö selittyä sillä, että elämäntien harras etsijä ei kaipaa sisältökritiikkiä vaan pelkästään sakraalimaista tekstiä jonka hurskaassa poljennossa silmiään kuljettaa ja suutaan mumisuttaa, ja katso, jotain merkillistä valaistumista siinä tapahtuu tai ainakin koetaan tapahtuvan.
Profeetta Coelhon markkinamiehet voinevat nukkua yönsä rauhassa.