Kirjoittaja on Helsingin yliopiston Suomen ja Pohjoismaiden historian professori.
Ei ole sensaatiomainen paljastus, että valtioiden väliset sodat synnyttivät jo satoja vuosia sitten joukkovelkakirjamarkkinat, joiden varassa maailmantalous nyt kieppuu. Ryöstöretkien, kaupan, sodan ja valtioiden synnyn yhteiset juuret on tiedetty.
Samoin on tunnistettu lukemattomien teknologisten innovaatioiden syntyneen maailman herruudesta ja markkinoista käytyjen sotien ruokkimana.
Harvardissa vaikuttava brittihistorioitsija Niall Ferguson menee kirjassaan Rahan nousu. Maailman rahoitushistoria ( 2009) pitemmälle. Rahoitusmarkkinat, -innovaatiot ja -instituutiot ovat paitsi sodan lapsia myös sotien ratkaisijoita.
Joukkovelkakirjat turvasivat renesanssin Firenzen Medicien mahdin, ja Rotschildin pankkiiriliike kohosi 1800-luvulla kukoistukseen Napoleonin kukistaneen Englannin rahoittajana. Onnistunut joukkovelkakirjarahoitus käänsi myös Yhdysvaltain sisällissodan pohjoisvaltioiden hyväksi. Ensimmäisen maailmansodankin voiton ratkaisi Fergusonin mukaan pääsy Lontoon ja New Yorkin joukkovelkakirjamarkkinoille. Saksalla ja muilla keskusvalloilla ei ollut näihin kansainvälisiin finanssimetropoleihin sodan aikana asiaa, ja rahat loppuivat kesken.
Tietysti Ferguson pelkistäessään liioittelee. Yritys- ja pankkihistorioitsijana hän puhuu häristä, joilla on oppinut kyntämään, siis rahan, pankkiirien ja yhtiöiden liikkeistä. Näin tehdessään hän avaa selitysvoimaisen näkökulman maiden, maailman ja sotienkin historiaan.
Samassa maailmassa liikkuu amerikkalainen Nassim Nicholas Taleb, professorina New Yorkissa toimiva entinen välittäjä, jonka suhde nykykriisiin on lievästi ilmaisten poleeminen. Taleb käsittelee teoksessaan Black Swan eli Musta Joutsen (2007) yllättävien ilmiöiden esiintymistä ja ennakoi myös tuoreimman finanssikuplan puhkeamisen. Tältä pohjalta Taleb on tiivistänyt kymmenen periaatteen ohjelman, jota noudattamalla vastaava katastrofi olisi vältettävissä.
Talebin ohjelma on tutustumisen arvoinen, hauskakin tavallaan. Ensimmäinen periaate on yhtä selkeä kuin usein rikottu: yksikään yritys ei saisi kasvaa niin isoksi, ettei sen uskalleta antaa kaatua. Ei tarvitse viitata kuin amerikkalaisten autojättien tai 1990-luvun suomalaispankkien tilanteeseen ymmärtääkseen, kuinka hankaliin, muulle yhteiskunnalle kalliisiin ja talouden dynamiikalle haitallisiin asetelmiin jättiläisten pakollisessa pelastamisessa ajaudutaan.
Tappioiden sosialisointi ja hyötyjen yksityistäminen on sosialismin ja kapitalismin pahimpien puolien yhdistämistä. Tätä painajaista pitäisi Talebin mielestä välttää kuin ruttoa. Yhdysvalloissa yhtiöiden tappioita on ryhdytty kuitenkin sosialisoimaan surutta - samojen reaganilais-bushilaisten republikaanien ja rahapiirien johdolla, jotka lihavien voittojen vuosina puhuivat pontevasti kaikkea valtion puuttumista vastaan.
Jos vielä 1980-luvun Ranskassa sosialistit kansallistivat pankkeja, 2000-luvun Yhdysvalloissa pankit ottivat haltuunsa hallitusvallan, Taleb pelkistää "surrealistisen" kehityskulun. Ongelmaan tarjottu lääke on yksinkertaisuudessaan pureva. Julkista tukea tarvitsevat yritykset on valtion edut turvaavaasti kansallistettava, omin avuin pärjäävien on sen sijaan annettava toimia vapaina, omat riskinsä kantavina ja näin ollen riittävän pieninä.
Kolmannen periaatteensa vertauskuvana Taleb käyttää silmänsä peittänyttä koulubussin kuljettajaa, jota kolarin ajettuaan tuskin päästetään entiseen tehtäväänsä. On siis vastuutonta ja typerää luottaa nykykriisin korjaamisessa samaan talouseliittiin, joka omilla päätöksillään on sen synnyttänyt. Sotkujen selvittämiseen tarvitaan ihmisiä, joiden kädet ovat puhtaat.
Neljännen prinsiipin vertauskuva istuu hyvin myös Suomeen ja Fortumiin: älä anna "kannustavia" bonuksia nauttivien johtaa ydinvoimalaitosta! Vaarana on, että bonuksia haikaileva johto leikkaa kustannuksia voimalan turvallisuudesta tinkien. Sama idea toimii laajemminkin taloudessa. Nopeiden voittojen metsästys pitää piilevät riskit taatusti piilossa ainakin sen ajan, että palkkiot on ehditty kuitata.
Epäsymmetrinen palkitsemisjärjestelmä on ollut mukana tuottamassa nykykriisiä, ja tuottaa aikanaan taas uuden, ellei systeemiä korjata aidosti kapitalismin hengen mukaisesti.
Mitä Taleb tällä tarkoittaa? Sitä, että "kannustimien" hamuajat ovat valikoiden korostaneet suurten palkkioiden ja voittojen olevan osa kapitalismin elinvoimaa. Yhtä valikoivasti on unohdettu, että kapitalismi paitsi palkitsee myös rankaisee. Jos yrityksen menestyksestä palkitaan kymmenillä ja sadoilla miljoonilla, yrityksen tappioista on rangaistava johtoa ja omistajia samalla mitalla, myös takautuvasti. Nykyiset bonusjohtajat siis sosialisoivat tappioitaan yhteiskunnan maksettaviksi, eivätkä suinkaan vastaa niistä itse.
Talebin linja on toinen: ei kannustimia ilman niiden takaisinperintää. "Sosialismia" Talebin tarkoittamassa mielessä ovat puheet yritysjohtajien palkkioiden sulamisesta vaikeuksien syvetessä. Tätä puhettahan Suomessakin kuulee, mutta ei palkkioiden pieneneminen riitä. Kapitalismin logiikan mukaista olisi jättipalkkioiden periminen tappioiden peittämiseen nyt, kun voitokkaaksi todistellut toimet ovat paljastuneet katastrofeiksi.
Kuka muuten uskoo, että näin tapahtuu, missään päin? Ja kun näin ei tapahdu, on turha kuvitella, että luottamus kansainvälisen talouselämän tietyn osan rehellisyyteen ja hyviin tarkoituksiin voi palata.