Elokuussa politiikka nukkuu ja viettää lomaa, kaikkialla muualla paitsi yhdessä paikassa. YK:n päämajassa pulssit kohoavat, liittoumia haetaan, sopimuksia hiotaan, lehmänkauppoja tehdään. Meneillään on vähän samantapainen ponnistus kuin oli Euroopan unionin uuden perustuslain laatiminen. Tiedetään, että vanha tapa ei toimi. Tiedetään, että uutta pitäisi keksiä, mutta sitä ei tiedetä, kuinka uudet ajatukset saataisiin kaikkien hyväksymiksi.
Aika on käymässä vähiin, ja panokset kovenevat. Puolitoista kuukautta tästä päivästä, ja maailmanjärjestön historian isoimman remontin pitäisi olla päätettynä.
Tähän liittyy myös maanantain uutinen John Boltonin nimittämisestä Yhdysvaltain YK-lähettilääksi. Miehellä on niin kyseenalainen öykkärin maine, ettei hän ole saanut kongressin enemmistöä taakseen. Presidentti George W. Bushilla ei kuitenkaan ollut enää aikaa odotella. Oma mies oli saatava YK:n käytäville ja nopeasti. Niin hän teki omituisen vedon, johon laki antoi mahdollisuuden: kongressi lähti kesälomille, ja saman tien presidentti lähetti Boltonin matkaan omalla, tilapäisellä valtuutuksellaan.
John Bolton tunnetaan miehenä, jolla vuonna 2000 oli oma reseptinsä YK:n turvallisuusneuvoston uusimiseksi: sinne piti hänen mielestään jättää vain yksi pysyvä jäsen, Yhdysvallat. Se kun olisi vastannut maailman voimasuhteiden todellisuutta.
Ei Boltonia silti ole lähetetty YK:ta tuhoamaan. Hänet on lähetetty vahtimaan sen uudistusta, ja maailmanjärjestölle asia voi olla hyväkin, jos mies yhtään osaa muita kuunnella. Tosiasia kun on se, että mikään tärkeä YK-remontti ei mene läpi, jos Yhdysvallat sitä vastustaa. On parempi, että paikalla on heti alkuunsa Bushin hallinnosta vahva mies, jolla on hyvät kanavat.
Valtioiden intohimoja nostaa juuri nyt se, että käsillä on turvallisuusneuvoston laajentaminen. Jäseniä on tulossa lisää, ensimmäisen kerran sitten koko järjestön perustamisen.
Nyt neuvostossa on viisi pysyvää jäsentä, toisen maailmansodan voittajavallat Venäjä, Britannia, Ranska, Yhdysvallat ja lisäksi Kiina. Kaikilla heillä on veto-oikeus: jos yksikin noista maista jotain asiaa vastustaa, se jää siihen.
Tämä on omituista ja epädemokraattista, mutta sitä ei käy muuttaminen. Veto-oikeus on noilla mailla, ja niillä se pysyy. Muut eivät sitä saa. Sen sijaan turvallisuusneuvoston kokoonpanoa kyllä voidaan muuttaa, ja juuri niin ollaan nyt tekemässä. Kyse vain on siitä, mitkä maat pääsevät mukaan.
Japani, Intia, Brasilia ja Saksa ovat aloittaneet rajun kampanjan päästäkseen pysyvästi tuohon eliittikerhoon. Viime viikolla ne onnistuivat tekemään sopimuksen afrikkalaisten kanssa: tavoite on nyt kuusi uutta pysyvää jäsentä, kaksi niistä Afrikasta, ja viisi uutta vaihtuvaa jäsentä. Mutta afrikkalaisillakin on meneillään jäsentenvälinen ottelu - kaksi paikkaa, joille on kolme ottajaa, Egypti, Nigeria ja Etelä-Afrikka.
Kanada, Italia, Kolumbia ja Pakistan vetävät kolmatta ryhmää, joka raivokkaasti vastustaa uusia pysyviä jäsenmaita (missä olisi niiden naapureita, mutta eivät ne itse) ja ehdottavat tilalle 20 uutta vaihtuvaa jäsentä.
Yhdysvallat kannattaa Japania mukaan, mutta vastustaa kiivaasti Saksaa, joka olisi jo kolmas pysyvä EU-maa neuvostossa.
EU on tässä aivan hajallaan, Italia ja Saksa nokittelevat toisiaan minkä ehtivät, ja jokainen ehdokas hakee liittolaisia sieltä mistä vain löytää. Suomi on Saksan ja Japanin pysyvien jäsenyyksien takana.
Vaikeus on siinä, että tästä pitäisi saada jokin ratkaisu aikaan. Ellei yksimielisyyttä synny, kuten ei synny, edessä on äänestys yleiskokouksessa. Siellä jonkin ehdotuksen pitäisi saada kahden kolmasosan enemmistö. Mutta koska kyseessä on YK:n peruskirjan muutos, vaaditaan vielä hyväksyntä viiden nykyisen pysyvän jäsenmaan parlamenteissa. Eli jos vaikkapa Yhdysvaltain kongressi ei halua Saksaa jäseneksi, sen tie katkeaa siihen. Kuten katkeaa silloin koko uudistus. Tai se voi katketa Kiinaan, joka vastustaa Japanin tuloa mukana.
Yleiskokous ei ole äänestänyt koskaan tämäntapaisesta asiasta, eikä sitä vieläkään ole saliin viety. Eri ryhmittymät mittailevat kuumeisesti voimasuhteitaan. Aikaa vain ei ole paljon.
Syyskuun puolivälissä New Yorkiin saapuvat maailman johtajat huippukokoukseen, jossa on määrä jälleen sitoutua köyhyyden poistamisen ja muiden kehitystavoitteiden taakse ja samalla sopia YK:n monista muista uudistuksista. Järjestön sisäistä rakennetta ja toimivuutta kohennetaan.
Näitä sovittavia asioita on pitkä lista, ja enimmäkseen ne on jo pohjustettu etukäteen. Kyseessä on pääsihteeri Kofi Annanin viimeinen yritys saada YK:n toimintaan lisää vauhtia samaan aikaan kun Annanin ja YK:n mainetta etenkin Amerikassa ryvettävät entisen Irakin ruokaohjelman lahjusskandaalit. Pelivara on vähissä. Syyskuun kokouksen on jokseenkin pakko onnistua, ja onnistuuhan se, jos työt on tehty ennalta ja johtajien rooliksi jää pelkkä puheiden pito.
Mutta jo nyt kaikki muu on jäänyt turvallisuusneuvostoa koskevan kiistan jalkoihin, ja asia vain pahenee. YK:n yleiskokous on väitellyt asiasta jo viikkokaupalla, eikä loppua näy. Mahdollisesta on, että ratkaiseva äänestys jää juuri huippukokouksen alle. Varmaa on, että koko sotku pahenee ennen kuin se jotenkin ratkeaa.
Sekin on tietysti mahdollista, ettei asia ratkea mitenkään, ei ainakaan vielä. Liian monen valtion edut menevät liikaa ristiin. Silloin YK jatkaa entisellään, paitsi että moni maa on entistä kiukkuisempi.
Paha mahalasku tässä voi tuoda saman tilanteen kuin EU:lla nyt on perustuslain kaatumisen jälkeen: kukaan ei oikein tiedä, miten pitäisi mennä eteenpäin. Eikä uusista kehitystavoitteista ole paljon iloa, jos koko YK sotkeutuu jalkoihinsa. Niinhän se on puoluekokouksissakin. Ei politiikan sisältö kuumenna tunteita, henkilövalinnat kyllä.