Holecekin eliEsa Holopaisen Tyrnävän verikoirat jaksaa porskuttaa mustan huumorin vesillä. Ikuisten opiskelijoiden vaiheista ilmestyi jo neljäs albumi.
Linja ja valittu tyylilaji pitävät, mutta pilojen suhteen huomaa paikoin kierrätystä. Tuo vaara on toisaalta lähellä jokaista ahkerasti työskentelevää huumorin ammattilaista.
Paikoittainen, tai nykyään varsin monesti käytetty kalmaisuus piristää Tyrnävän verikoiria. Tiiviimmässä muodossa, kuten esimerkiksi pilapiirroksissa, Holopaisen aidosti hallitsema kiteyttäminen iskee kuitenkin paremmin, vaikkei sarja nytkään turhan väljä ole.
Paitsi opiskelijamaailmaa, Tyrnävän verikoirat parodioi boheemia elämäntapaa ja originelliutta. Jälkimmäistä löytyy Toni Tirrin toisenlaisesta hyönteissarjakuvasta Leppiz. Asiaansa omistautuneen leppäkertun ajatukset pyörivät käänteisen pannaanko menemään -teeman ympärillä.
Tirri pyrkii eittämättä varioimaan aihetta työteliäästi, mutta silti stripit alkavat pitemmän päälle kiertää ympyrää.
Yksipuisuus vaivaa, vaikka seksin viehätys on sinänsä ikuinen. Ehkä ongelma piilee siinä, että Tirri toistaa asiaa enimmäkseen toki aiheeseen sopivalla ja luonteenomaisella tavalla hienosti kiertäen.
Esimerkiksi Leppizen sielunsukulainen, Milla Paloniemen Kiroileva siili, vetoaa järkähtämättömällä suorasukaisuudellaan. Kiroilu ja kopulointi ovat tietysti kaksi aivan eri asiaa: kerrasta poikki -henki ei sovi joka saumaan.
JP Ahosen Villimpi Pohjola luottaa puolestaan aiemmin mainittuun opiskelijamiljööseen. Kategoriassaan hyvin viimeistelty albumi nojaa suhteisiin:, se on sekä ihmiskeskeinen että -myönteinen.
Miljöö ei vaikuta liian suppealta, paikottainen irrottelu piirrostyyleillä antaa kerrontaan ilmaa.
Ahonen hallitsee aihemaailmansa, liekö omakohtaisuutta mukana enemmän kuin kotitarpeiksi.
Saippuaoopperamaisuuteen Villimpi Pohjola ei lankea yhdessäkään stripissä edes parodisessa mielessä. Huumori on päällisin puolin hivenen ironista ja viistoa, mutta perustaltaan kuitenkin lempeää.
Villimpään Pohjolaan on helppo mieltyä. Sen letkeys on mietittyä, mutta työstämisen jäljet eivät näy.
Samanhenkinen leppoisuus ja miellyttävyys tuntuu myös Pauli Kallion kirjoittamassa FC Palloseurassa.
Piirtäjä on vaihtunut Pakki, toppari, kärkimies, veskari -albumissa Jasso-kissastaan muistettuun Jii Roikoseen.
Sarja naureskelee peli- ja yleensä urheiluinnostukselle. Vaikka tuo tematiikka nousee päällimmäiseksi, laveampikin arjen tarkkailu mahtuu mukaan. Ironia on ehkä enemmän itsesellaista kuin Villissä Pohjolassa. Huumorin kärkeä taitetaan tietoisesti pehmeällä ilmaisulla: ei katkaista kuitenkaan.