Romaani alkaa niin omakerrallisissa sävyissä, että lukija menee lankaan: "Olen 47-vuotias melkein eronnut kahden lapsen isä, joka yrittää elättää itseään kirjailijana. Tällä hetkellä asun työhuoneessani, joka on 18 neliömetrin entinen liikehuone Helsingin Töölössä."
Sama tahti jatkuu. Päähenkilö tappaa aika "tuppukylässä" nimeltä Orivesi, jossa hän on hetki sitten pitänyt luennon.
Mies saapastelee yläbaariin, jonka oikea nimikin mainitaan. Hän törmää siellä nuoreen Kirsiin, jonka tapasi jo luennoilla. Käynnistyy jotain, jota kutsutaan ihmissuhteeksi.
Mutta lukijan ei pidä innostua liikaa.
Jobin päähenkilö on kaikessa kirjailijan alter ego - ehkäpä aivan asenteita ja mielipiteitä myöten, mutta silti se on rakennelma, muunnelma keski-ikäisen ei-niin menestyvän kirjailijan sotkuisista elämänkäänteistä.
Kauko Röyhkä käyttää julkisuuskasvojaan hyväksi - sehän kyllä käy.
Päähenkilö keskittyy kertomaan boheemin elämästään ja naisharrastuksestaan - "pidän pitkistä ja hoikista enemmän kuin isorintaisista" - mutta hän ei sentään kuseskele pitkin seiniä kuin vaikkapa Henrik Tikkasen kirjailijahahmo.
Todellisuudessa minäkertoja on tunnollinen taiteilijatyöläinen. Hän kertoo julkaisseensa "kymmenkunta romaania", vähän muutakin ja jopa "runokokoelman".
Todellinen kirjailija Kauko Röyhkä on julkaissut (ennen tätä kirjaa) yhdeksän romaania, mutta ei yhtään runokirjaa. Röyhkän runotekstit ovat valuneet levyille.
Tässä kohdin romaanin hahmo poikkeaakin eniten alkuperäisestä. Jobin kirjailija ei ole mukana rockmaailmassa millään tavoin. Hän kuuntelee kyllä alinomaa jotain ja hänen 2 000 levyn kokoelmansa on edelleen erillään asuvan vaimonsa hoteissa.
Kirjailijan herätyskello soi monesti kuudelta. On kiire ex-vaimon asunnolle viemään yhteiset lapset päiväkotiin. Taiteilijanelämän gloria ei näillä sivuilla liikoja välkehdi.
Kirjailijan rakastajattarien valikoima saattaa asianharrastajia kiinnostaakin. Vanhin on menestyvä New Yorkiin muuttava taiteilija, toinen on älykkö ja kolmas moottoripyörätyttö. Ja uusia ehdokkaita pukkaa. On siinä säätämistä!
Job ei ole loistokas viiltävä analyysi ajastamme eikä sellaiseksi laittaudukaan.
Välikkeenä olevat proosapalat vaikuttavat väkinäisiltä. Muutoin Kauko Röyhkä kirjoittaa sujuvasti, eleettömästi ja vailla taiteilijankotkotuksia.
Aineksia ajankuvaan löytyy.
Kirsi julkaisee esikoisromaaninsa ja hänestä tulee syksyn julkkis. Epäilen, että Job on syntynyt nuoruuden musiikkivaikuttajia tutkivan mainion Velvet Underground ja Lou Reed -kirjan vanavedessä.