Merkittävä osa suomalaista historiaa tallentuu enää vain sähköiseen muotoon. Myös tämän aineiston siirto tuleville polville on tärkeää. Urakassa oma vastuunsa on yksityisillä kansalaisilla.
Kansalliskirjastossa avattiin torstaina arkisto, jossa säilytetään suomalaisia verkkoaineistoja. Tarkoituksena on tarjota tuleville polville bittimuotoista materiaalia, joka kertoo suomalaisesta verkkomaailmasta ja sen ilmiöistä mutta suomalaisesta yhteiskunnasta muutenkin.
Hanke saattaa äkkipäätään kuulostaa pölyiseltä niin kuin monen muunkin aineiston arkistointi. Työ on kuitenkin tärkeää. Näin siksi, että tätä nykyä jo pääosa sekä yhteiskunnan toiminnoista että yksittäisten kansalaisten elämästä kertovista dokumenteista tallentuu vain sähköiseen muotoon. Jos ne katoavat, haihtuu osa kansallisesta muistista. Kansalliskirjaston verkkoarkisto on pieni mutta tärkeä askel tallennusurakassa, joka on sekä mittava että vaikea.
Kansalliskirjaston arkistoon on toistaiseksi tallennettu .fi- ja .ax (Ahvenanmaa) -päätteisiä verkkosivuja vuodesta 2006 alkaen. Tarkoituksena on kerätä talteen etenkin sellaista materiaalia, joka kertoo kansakuntaa liikuttavista tapahtumista. Niinpä arkistoon on pelastettu muun muassa Kauhajoen kunnan verkkosivut viime lokakuulta.
Tavallisen kansalaisen kannalta ikävää vain on, että tekijänoikeussyistä palvelua pääsee toistaiseksi käyttämään vain Kansalliskirjastossa Helsingissä. Myöhemmin aineisto onneksi tulee tarjolle myös muihin kirjastoihin.
Sähköisen aineiston arkistoinnin haasteet eivät tietenkään ole vain Suomen ongelma, eivät myöskään yksin julkisen hallinnon ongelma. Se koskee suoraan myös tavallisia kansalaisia.
Useimmat suomalaiset ovat lukeneet esimerkiksi isovanhempiensa nuoruuden aikaisia kirjeitä, paperilla olevia viestejä rintamalta tai siirtolaiseksi lähteneiden sukulaisten terveisiä uusilta asuinsijoilta. Kirjeet ja paperiset valokuvat tuovat historian sananmukaisesti käsin kosketeltaviksi.
Kun terveiset nykyään enimmäkseen liikkuvat sähköposteina tai tallentuvat tietokoneiden kovalevyille, muistikorteille ja muihin nykyisiin tallennusmuotoihin, arjen historian säilyminen on kaikkea muuta kuin varmaa. Harva suomalainen esimerkiksi ottanee varmuuskopioita tai tulosteita sukulaisilta ja ystäviltä tulleista sähköpostiviesteistään.
Yksi vaikea taltioinnin ongelma on tallennusmuotojen alinomainen muuttuminen. Esimerkiksi Britannian kansallisarkistossa kerrotaan olevan yli 580 teratavua dataa vanhoissa tiedostomuodoissa, joita ei enää myydä missään ja joiden tarkastelu voi tulevaisuudessa olla mahdotonta. Harvassa uudessa kotitietokoneessakaan on enää esimerkiksi asemaa, joka osaa lukea niin sanottuja korppuja.
Moni suomalainen toki varmuuskopioi digikuvansa cd- tai dvd-levyille. Mutta vaikka tulevat laitteet osaisivat niitä lukea, varmuudella ei tiedetä, kuinka pitkään aineisto noissa tallennusvälineissä säilyy. Aineistoja voidaan kyllä yleensä siirtää vanhoista uusiin tallennusvälineisiin, mutta se jää helposti niin tavallisilta kansalaisilta kuin yhteisöiltäkin tekemättä.
Synkimmissä arvioissa puhutaan jo "pimeästä digiajasta". On ennakoitu, että tulevaisuudessa arkistot ja kirjastot tarvitsevat katoamassa olevan tiedon pelastamiseen uutta ammattikuntaa, digitaalisen aineiston muinaistutkijoita.
Se ei ole mahdoton tulevaisuudenkuva. Ikävä kyllä muinaistutkijat tapaavat löytää vain sirpaleita kadonneesta todellisuudesta.