On runsaat kaksi viikkoa siitä, kun kansainvälisen ilmastopaneelin IPCC:n jäsen Debra Roberts herätteli nopeisiin toimiin ilmaston hyväksi:
”Lähivuodet ovat luultavasti tärkein ajanjakso koko ihmiskunnan historiassa.”
Hätkähdyttävä näkemys kuultiin IPCC:n raportin julkistuksen yhteydessä. Raportin arviot ovat tämän vuoden merkittävin uutinen.
Suomessa ilmastopaneelin viesti on otettu kiitettävän vakavasti, ainakin puheissa. Äänekäs ilmastoskeptikkojen joukko on hiljentynyt samaa tahtia kuin näyttö ihmistoiminnan vaikutuksesta ilmastoon on vahvistunut.
Mutta on suomalaiskeskustelussa kiusallisiakin piirteitä. Esimerkiksi se, että ilmastotekoina kaupataan toimia, jotka eivät sellaisia ole.
Tai ilmastoteoiksi eivät kelpaa toimet, joilla ilmastonmuutosta voitaisiin tehokkaasti jarruttaa. Kuten ydinvoima.
Myös oma etu- ja taustaryhmä vääntää valistuneidenkin edusmiesten ja -naisten ilmastonäkemyksiä jäsenistön ja taustajoukon toivomaan suuntaan. Puhutaan sitä, mistä puhujalle maksetaan.
Hämmentävä keskustelunaihe ovat esimerkiksi biopolttoaineet. Kun ilmastopaneelin raporttia julkistettiin, huomiota herätti professori Markku Ollikaisen arvio puupohjaisista polttoaineista: ”Ne ovat neljä kertaa kuormittavampia kuin fossiiliset polttoaineet.”
On vain viikko siitä, kun hallituksemme teki esityksen, jonka mukaan liikenteessä biopolttoaineiden osuus kasvaisi vuoteen 2029 mennessä 30 prosenttiin. Samoin työkoneiden pitäisi ruveta käyttämään yhä enemmän biopolttoöljyä.
Millä hallitus perusteli päätöstä? No, ilmastonmuutoksen hillinnällä.
Se, että polttonesteen eteen lisätään ”bio”, ei tee siitä maailman pelastajaa. EU:n komission raportti vuodelta 2016 kertoo, että kasviperäisistä aineksista tehtyjen biopolttonesteiden koko elinkaaren hiilidioksidipäästöt ovat – jäterasvoja lukuun ottamatta – selvästi suuremmat kuin perinteisellä dieselillä.
Biopolttoaineet helpottavat polttoaineiden saatavuutta tulevaisuudessa. Metsä uusiutuu, öljyvarat eivät. Uusiutuvuus ei kuitenkaan suoraan tarkoita ilmastoystävällisyyttä.
Oma omituinen lukunsa on keskustelu siitä, voiko Suomi lisätä tulevina vuosina hakkuita vai ei. Kannat keskustelussa menevät tiivistetysti näin:
Ei voida lisätä, kun metsien hiilinielu heikkenee ja luonnon monimuotoisuus kapenee. Tai:
Kyllä vain voidaan hakata, kun kasvava uusi metsä se vasta hiiltä imeekin.
Kummankin näkemyksen tukena on ansioituneita ilmasto- ja metsäntutkijoita. Jälkimmäistä kantaa edustaa esimerkiksi Maailman ilmatieteen järjestön pääsihteeri Petteri Taalas, joka totesi tuoreessa Mustreadin haastattelussa:
”Ilmastonmuutoksen kannalta ei ole ongelma, vaikka hiilinielu tulevan kymmenen vuoden aikana pienisikin, kunhan metsä joskus kasvaa takaisin."
Ketä uskoa, kun riippumattomien tutkijoidenkin kannat menevät ristiin?
Ei ihme, jos pieni ihminen hämmentyy. Pahinta on, jos isoja suuntapäätöksiä vaikkapa energiaratkaisuista tekevät päättäjätkään eivät enää kykene erottamaan parhaita keinoja epäolennaisista tai toimimattomista.
Hyvä lähtökohta kuitenkin on, että Suomessa päättäjät laidasta laitaan tunnustavat ilmastouhan ja tarpeen toimia. Kun vielä suurvaltoja johtavat alfauroksetkin asian oivaltaisivat.