Kesäinen kotimaamme osaa kopaista matkailijaa ällikällä. Et voi yllättyä kun Suomessa sompailet. Aina on tutussa paikassa.
Sama kunnanarkkitehti näyttää kiertäneen viivottimensa kanssa koko maan. Jokainen taajama - oli se sitten Vieremä, Kaarina, Nakkila tai Nivala - on toisensa kopio.
Jokaisesta pitäjästä löytää valtuuston voimasuhteiden mukaisesti kahden kauppaketjun peltilaatikkomarketit. Ne on useasti pystytetty pellolle.
Laatikoista hieman sivummalla välkehtii entinen Yhdyspankin kiinteistö mineriittisine lisäsiipineen. Sinne ovat sijoittuneet kännykkä-store ja kukka-shop. Likeisellä aukiolla torikauhuinen mansikanmyyjä siirtelee painoaan jalalta toiselle.
Elämä soljuu copy-paste-tekniikalla tehdyissä kirkonkylissä.
Matkan varrelle osuva huoltoasema on tarkka jäljennös edellisestä, joka oli tarkka jäljennös edellisestä. Meluisassa salissa seisoo sameaksi höyrynnyt noutopöytä kastikevaihtoehtoineen. Lasten äänenvaimentimeksi tarjotaan nauravia nakkeja.
Aterian voi nauttia tahmaisia muovileikkikaluja sisältävässä nurkkauksessa. Jälkiruuaksi kiisseli tai kahvi.
Taajamia on 745. Huoltoasemia on pikkuisen runsaammin. Kun on vieraillut kymmenessä, on kokenut yhden ja ainoan. Sellaiseksi olemme isänmaamme äidinkasvot muovailleet. Persoonattomaksi pallinaamaksi.
Suomalaiset kirkonkylät ja kaupunkikeskustat ruvettiin uusimaan 1960- ja 1970-luvuilla. Joku insinööri oli havainnut sementistä ja sidosaineista sekoitetun betonin edut, ja erehtyi kailottamaan löydöstään laajalti.
Siitä pitäen harmaata massaa on pursotettu kaikkialle, missä rakennustelineitä suinkin on ollut pystyssä. Vanha rakennuskanta lanattiin pois silmistä sääliä tuntematta, voimia säästämättä. Haluttiin loikata kehityksessä näyttävästi eteenpäin, moderniin aikaan. Parhaiten siirtyminen sujui betonilla ja dynamiitilla.
Järistyksen ovat käyneet viimeistelemässä arkkitehtien ohimenevät koulukunnat. Ne ovat jättäneet pitäjiin kynänjälkensä ja piirtäneet rakennusten muotoihin milloin suunnikasta ja suippoa, milloin lättänää ja leveää.
Talouden suhdannevaihtelun näkee siitä, että nousukauden pintamateriaalina suositaan lasia ja terästä. Kun sekasotkua katsoo, niin päätä juilii.
Ei ole vaikea ymmärtää, mistä yhdyskuntarakentamisen vaihtoehdottomuus ja sisällön köyhyys kumpuaa.
Kauneuden tajun puutteesta ei pitäisi olla kiinni. Onhan tässä maassa 1800-luvulta lähtien maalattu tauluja, veistetty graniittia ja tuotettu designiä maailman huipulta. Kyllä täällä silmää olisi.
Kaiken samanlaisuus johtuu esteettisen näkökulman täydellisestä tukahduttamisesta. Näkemys on korvattu suunnitteluraivolla. Kaavoitukseen ei ole tohdittu ottaa mukaan mielikuvitusta, kun on pyritty pärjäämään pelkällä rationalisuudella.
Järjen "käyttö" on helpoin tapa. Silloin ei tarvitse kuin katsoa, että betonielementin oviaukko asettuu osoittamaan asemakaavan mukaiseen suuntaan. Suunnittelu on vähät välittänyt omaleimaisuudesta tai siitä, onko paikalla menneisyys.
Kaavoitus on periaatteessa demokraattista kuntien toimintaa, johon yksittäinenkin ihminen voi vaikuttaa. Periaatteessa. Käytännössä takana on raha. Tarkemmin sanottuna sen pihtaaminen.
Suomen pitäjissä liikkuessa huomaa, että ratkaisuissa on haettu edullisinta vaihtoehtoa. Ja sellaisiahan on vain yksi, halvin. Kuntakeskuksissa rahan pihistely yhdistyy mielen köyhyyteen.
Siksi käyn laatikossa kaupassa, kuutiossa virastossa, suorakaiteessa kapakassa. Siksi en tunnista, missä päin Suomea milloinkin olen.