Tilanne viime viikonlopulta Oulussa: iäkäs rouva seisoo turvatarkastuksessa kädet sivuille levitettynä. Hän ei ole lentoasemalla, eikä mikään turvalaite piipannut. Mukaan otettu sateenvarjo pitää jättää tarkastusportille.
Tämä ei tapahtunut Oulun lentoasemalla vaan Kuusisaaressa. Rouva oli menossa sunnuntai-iltapäivän yhteislaulutilaisuuteen. Saareen menevällä sillalla oli betonisia ajoesteitä, eikä niiden tarkoituksena ollut estää huoltoajoa väärään aikaan vaan autolla ajo väkijoukkoon.
Kuusisaaren konserteissa ei tapahtunut väkivallantekoja. Todennäköisesti ei olisi tapahtunut ilman turvajärjestelyjäkään. Järjestäjien oli kuitenkin pelattava varman päälle.
Valitettavasti tilanne Oulusta lienee pysyvä kuva uudesta normaalista, siitä, mihin Euroopassa ja Suomessa on alle kahdessa vuodessa ajauduttu joukkosurmien takia: yhä enemmän turvajärjestelyjä ja -tarkastuksia siellä, missä suuret ihmisjoukot liikkuvat.
Nyt sopii vain toivoa, että tottumusvaihe tähän lisäepämukavuuteen olisi mahdollisimman lyhyt. Turvajärjestelyjen helpottaminen ei nimittäin liene lähitulevaisuuden asia.
Erityisen hätkähdyttävää on ollut muutoksen nopeus. On vain parikymmentä vuotta siitä, kun lentokoneiseen käveltiin Oulussakin ilman minkäänlaisia turvatarkastuksia. Viimeistään päivämäärä 11.9.2001 muutti tilanteen kaikkialla.
Vaikka tarkastukset ovat tuoneet lentomatkustamiseen sekä hitautta että epämukavuutta, jonottaminen turvatarkastuksiin sujunee useimmilta matkustajilta rutiinilla. Ja nyt ajateltuna parin vuosikymmenen takaiset toimintamallit tuntuvat suorastaan vastuuttomilta.
Silti pitää myös toivoa, että turvallisuusvaatimusten tuoma epämukavuus ei enää tulisi syvemmälle kansalaisten arkeen. Tämän ratkaisee kuitenkin vain se, mitä Suomessa ja Euroopassa tapahtuu lähitulevaisuudessa. Myönteistä ennustetta on vaikea antaa.
Turvallisuudesta vastaaville viranomaisille tekniset järjestelyt ovat lyhyellä jaksolla keskeinen tapa vastata uusiin uhkiin. Samalla he turvaavat oman selustansa: jos varautuminen jää puolitiehen ja jos joku käyttää sitä iskussa hyväkseen, katse kääntyy heti viranomaisiin.
Syyttelyn henkeä on ollut ilmassa myös Turun terrori-iskun jälkeen, kun Suojelupoliisi ei ottanut erityistarkkailuun iskujen epäiltyä tekijää, vaikka viranomaiset olivat saaneet hänestä varoituksen. Syytöksissä maistuu jälkiviisaus.
Terrori-iskujen jälkeen on taas esitetty vaatimus, että on puututtava väkivallan alkusyihin. Näkemyksessä on itua – mutta myös hurskastelun sivumakua. Alkusyyt eivät kelpaa verukkeeksi, jolla esimerkiksi Suomen tiedustelulainsäädännön uudistus voitaisiin laistaa.
Euroopassa nyt nähtävää, veritekoihin yllyttävää uskonnollis-poliittista aatetta ei saada lähiaikoina takaisin pulloon. Siksi siltä pitää viedä toimintakyky. Ei ole turvallista odottaa siihen asti, että juurisyyt saataisiin korjatuiksi.