Demokratia on periaatteessa selväpiirteinen järjestelmä. Käytännössä se on kuitenkin Bermudan kolmio, jonka kurimuksesta harva poliitikko selviää henkisesti ehjänä ja yhteiskunnallisesti toimintakykyisenä.
Epätoivon kolmion kärjet ovat yhteiskunnallisen osaamisen ankara vaatimus, kaikkitietävä kansa ja media, joka ei koskaan ole tyytyväinen mihinkään.
Eduskunnassa on vain muutamia kymmeniä kansanedustajia, jotka todella ymmärtävät, mistä siellä on kysymys ja osaavat eduskuntatyön, mutta heiltäkin ote lipsuu ajoittain. Useimmat ovat sattumanvaraisin perustein vaaleissa voittaneita pyrkyreitä tai julkisuushörhöjä.
Demokratian sanotaan tarkoittavan sitä, että asioista päätetään kansan mielipiteen mukaisesti. Mielipide voi perustua mihin tahansa ja se saattaa muuttua viikoittain. Silti kansa on aina oikeassa.
Median pitäisi huolehtia siitä, että päättäjät toimivat järkevästi ja avoimesti, ja siitä, että kansalaiset tietävät, mistä päätetään. Käytännössä lehdistön näkyvin osa on kuitenkin keskittynyt kilvoittelemaan sillä, kuka nokkelimmin pystyy kampittamaan jonkun päättäjän pikkunäppärillä kysymyksillä kolmannen tärkeysluokan asiassa.
Irak-jupakassa pääministeri Anneli Jäätteenmäki joutui Bermudan kolmioon, jossa poliittisen osaamisen puute, kansan mielipide ja lehdistön paine pyörittelivät hänet tuhon partaalle. Kaikilta asianosaisilta sammui metelin jossakin vaiheessa sekä suhteellisuuden taju että järjen valo.
Ongelman ydin oli se, että Jäätteenmäen ulkopoliittinen osaaminen ei yltänyt sille tasolle, jota pääministeriksi pyrkivältä oppositiojohtajalta voi kohtuudella vaatia.
Jäätteenmäki esitti Valkoisen talon keskustelusta tulkinnan, joka ei perustunut siitä kertovan muistion tekstiin. Sitten hän puhalsi omista ajatuksistaan niin ison ilmapallon, että henki loppui.
Jääteenmäki ei joutunut kuitenkaan julkisuuden hampaisiin ulkopoliittisesta taitamattomuudesta. Perin kummallisen logiikan mutkan kautta hän näytti olevan vastuussa salaisten tietojen vuotamisesta.
Tiedot vuosi se virkamies, joka antoi ne ulkopuolisille. Jäätteenmäki ei ole siitä vastuussa. Sillä ei ole suurta merkitystä, miten hän sai tiedon Valkoisen talon keskusteluista, mutta sillä on, miten hän tietoa käytti.
Oppositionjohtaja on poliittinen henkilö, jota ei koske samanlainen salassapitovelvollisuus kuin virkamiehiä. Hänen saamansa luottamuksellisen tiedon käyttämiseen julkisuudessa vaikuttavat lähinnä poliittinen taju ja hyvä käytös - tai niiden puute.
Jäätteenmäki turvautui poliitikkojen vakiokikkaan. Kun kansalle sanoo muutaman kerran, hurskaalla äänellä, että rauha rauha, sen saa kannattamaan mitä tahansa, vaikka puhujan ajatuksenjuoksutus olisi kuinka hutero.
Tämä häikäilemättömyys huipentui kun Jäätteenmäki moitti pääministeri Paavo Lipposta siitä, että tämä oli mennyt lupailemaan Suomen humanitaarista apua Irakin sodan uhreille.
Lipponenkaan ei yltänyt kovin älylliselle tasolle. Hän turvautui toiseen kansaa mielistelevään vakiokikkaan. Hän sanoi, että Jäätteenmäki on varmasti väärässä, koska on eri mieltä kuin kunnioitettu Tasavallan Presidentti.
Molemmat johdattivat kansaa harhaan, ja kansa meni kuin pässi narussa sinne minne talutettiin.
Median valtavirrassa oli kaksi haaraa. Toisaalta näkyvimmät lehdistökommentit nielaisivat Jäätteenmäen väitteen sellaisenaan ja moittivat Lipposta Yhdysvaltain hyökkäyspolitiikan tukemisesta. Mutta toisaalta media paheksui sitä, että Jäätteenmäki julkisti tulkinnan, jota se itsekin tuki.
Kaikki, mikä oli tehtävissä Jäätteenmäen pilkkaamiseksi, totisesti tehtiin riippumatta esitettyjen väitteiden sisällöllisestä ja älyllisestä kytkeytymisestä siihen asiaa, joista oli kysymys.
Lonkalta räiskiminen oli räikeimmillään siinä mekkalassa, joka rakennettiin keskustan työvaliokunnan pöytäkirjasta. Senkään vuotaminen ei ollut Jäätteenmäen syy eikä sen sisältö tuonut uutta asiallista tietoa Irak-jupakan sisällöstä.
Median valtavirran molemmat haarat hyödynsivät kansan yleistä pahantahtoisuutta poliitikkoja kohtaan.
Jäätteenmäki joutui vaikeuksiin Bermudan kolmion jokaisessa kärjessä. Hän jäi kiinni osaamattomuudesta. Hän keräsi taitavasti mutta vastuuttomasti populistisia irtopisteitä perusteiden pitävyydestä piittaamatta. Hän joutui median kohtuuttomaan myllytykseen epäoleellisin perustein.
Jäätteenmäki on itse aiheuttanut Irak-hämmingin. Poliittista erehdystä selvittäessään hän on antanut epävarmoja ja sisällöltään vaihtelevia lausuntoja.
Pääministeri on osoittanut huonoa harkintaa, mutta on myös saanut siitä hyvästä julkisen selkäsaunan ja myöntänyt puhuneensa taitamattomasti. Hän on kantanut poliittisen vastuun.
Tosin pääministerin konseptit sekosivat matkan varrella pariin kertaan, mikä tavallisesti on lähestyvän katastrofin ensimmäinen merkki. Hänen osaltaan mekastuksen aiheena oleva asia oli melko vähäpätöinen, mutta hän ei hallinnut sitä ja oli vähällä tuhoutua poliittisesti.
Farssia ei pitäisi enää paisuttaa ja venyttää, sillä pian se alkaa uhata hallitusyhteistyön jatkuvuutta.
Suomessa on parin vuosikymmenen aikana vakiintunut sellainen meno, että hallitus istuu ehjän vaalikauden. Se osoittaa poliittista vakautta ja herättää luottamusta. Sellaista kansallista pääomaa ei saa hukata.
Jokainen pääministeri on vähän aikaa aloitteleva pääministeri. Jäätteenmäen täytyy saada aikaa osoittaa, miten nopeasti ja syvällisesti hän oppii työnsä. Hänen kykynsä pääministeriyteen mitataan edessä olevilla strategisen tason ratkaisuilla eikä sillä, miten hyvin tai huonosti hän tulee toimeen iltapäivälehtien lööppinikkareiden kanssa.