Hannu Karpon moraali ja Annemari Sandellin ilmeet todistavat kunnon ihmisestä, ajattelee Miika Nousiaisen uuden romaanin Maaninkavaaran mies. Vain kestävyysjuoksu on hänestä tosisuomalaista.
Miika Nousiainen, haukiputaalaista lähtöä, on sanonut kirjoittavansa suomalaisten kolmesta traumasta: ruotsalaisista, urheilusta ja viinasta. Esikoisromaani Vadelmavenepakolainen (2007) ruoti jo meidän pikkuvelikompleksiamme suhteessa ruotsalaisiin. Maaninkavaarassa puolestaan napautetaan ruotsalaisten olevan meitä suomalaisia sisukkaampiakin. Nousiainen on myös toimittanut pari kirjaa suomalaisesta paskasta.
Tänäkin kirjasyksynä huomataan, kuinka sitkaasti kansalliset aiheet meillä jylläävät. Nimenomaan ne, jotka tuntuvat jo menetetyiltä: urheilukunnia, metsät, maisema. Kesällä kisattiin siitä, mikä on Suomen rumin paikka. Rumin tarkoitti tehokkaimmin modernisoitua.
Sanni Sepolta ja Sanni Kovalaiselta on tulossa Metsänhoidollisia toimenpiteitä -teos. Heidän edellisensä, Puiden kansa (Pohjoinen 1997), herätteli jo siihen, ettei meillä ole enää metsiä. On vain viiden minuutin talouslämpäreitä, hakkuutureikkoja ja tikkusuoraan istutettuja aukeita.
Olisi siinä Kiven oravaisella kuusessaan ihmettelemistä, saati Huovisen Veikolla!
Ei sen puoleen: on sitä muillakin vaikeaa, keihäskullastaan huolimatta. Norjassa kiemurreltiin kesä sitä, miten suhtautua Knut Hamsunin 150-vuotisjuhlaan. Kansalliskirjailija, joka luovutti Nobel-mitalinsa Goebbelsille, on hankala muisto, varsinkin kun yritykseltä selittää hänet seniiliksi vie terää, että hän julkaisi vielä vuonna 1948.
Hamsun oleskeli 1800-luvun lopussa jonkin aikaa myös Suomessa, ja meilläkin on Sillanpäästä Linnaan ihailtu hänen kulkuriromanttisia kertomuksiaan ja maan ja mullan mystiikkaansa.
Turha meidän on muutenkaan röyhistää rintaamme: V. A. Koskenniemi ja Maila Talvio ovat tuskin vieläkään saaneet anteeksi hurahtamistaan Berliiniin päin, ja varsinkin Koskenniemi on jäänyt paitsioon. Kun Helsingissä viime viikolla väiteltiin Vilho Helasen dekkareista, yksi asenneviallinen pääsi pannasta.
Nousiaisen teoksen urheilijatytöllä on seinällään suomalaisten juoksijasuuruuksien kuvia, mitä hänen kaverinsa irvistelevät. Hänen isänsä on sitä mieltä, että jääkiekkoilijat ovat rääpyjä, jotka hengästyvät jo nimikirjoituksensa antamisesta.
Siinä sitä meni yksi urheiluhistoriamme kallis muisto: vuoden 1995 jääkiekkokulta. Jäipä kuitenkin Virén ja München 1972. Ei kai kukaan kysäise, millä eväin sieltä radalta oikein noustiin?
Kun ottaa huomioon, kuinka tiukasti historiamme ja omakuvamme on kytketty urheiluun, Maaninkavaaralla on hämmästyttävän vähän edeltäjiä. Toki jotain: eri urheilulajeihin hartaasti ohjaavat nuortenkirjat, Urho Karhumäen muinaiset romaanit, Yrjö Jylhän nyrkkeilyrunot, pohjoiset painirunot, Jukka Pakkasen pyöräily ja jalkapallo. Ja tietysti Juhani Peltosen huippu-urheilua ranttaliksi pannut Elmo (1978), joka tuntuu Nousiaisen taustassa.
Liikuntasosiologian professori Kalevi Heinilä kirjoitti Kanavassa (2/09) taannoin siitä, miten luupäisesti meillä panostetaan huippu-urheiluun. Hän siteerasi niin Urho Kekkosta kuin Yrjö Kallista. Edellinen oli 1971 sitä mieltä, että urheilumme laahaa menneissä; jälkimmäisen mielestä ei ollut mainitsemisen arvoista se, että joku juoksee sekunnin murto-osan nopeampaa kuin toinen.
Annettakoon Kalliselle anteeksi: hän ei ole nähnyt Usain Boltia Berliinissä. Täydelliseen suoritukseen liittyy aina jotain sanoin kuvaamatonta: kaunista ja ylevää, pyhän tuntua. Tuomas Nevanlinna puhui (Helsingin Sanomat 26.8.09) huippu-urheilun aristokraattisesta loistosta ja vertasi sitä kuntoliikunnan -- "kuolemanpelkoisten orjien ruumiinteknologian" -- jo esteettisestikin tympeään ähellykseen.
Sosiologi Roger Caillois´n mielestä huippu-urheilun menestys johtuu yhteisyyden ja samaistumisen kokemuksesta, joka parhaimmillaan ylittää heimorajat. Ja kas: kun on ollut pakko, suomalaisetkin ovat oppineet iloitsemaan muiden saavutuksista. Ja arvostamaan muutakin kuin yksilösuorituksille perustuvaa yleisurheilua, esimerkiksi lentopallon ja naisten jalkapallon tapaisia joukkuelajeja.
Huippu-urheilu on kaksinaamaista, sanoo Nousiainen: voitot ovat meidän, möhlyt ihan kyröjen itsensä. Mika Myllylä julkaisi käryttyään testamenttinsa Suomen kansalle. Siinä hän pyysi anteeksi niin Suomen kansalta kuin koko urheilevalta maailmalta. "Urheilu antoi minulle paljon, paljon se myös otti."
Heinilä kritikoi myös urheilujournalismia. Sen heikkoon laatuun on viitannut myös Leif G. W. Persson dekkareissaan. Nytkin Berliinissä tökötettiin mikkiä ja kameraa minuuttikaupalla Isinbajevan naaman edessä, vaikkei toinen kyennyt itkultaan edes puhumaan.
Nykyinen huippu-urheilu on sisältö- ja elämystuotantoa, jossa katsojia koukutetaan tunteilla ja seksillä. Naisilla on kynnet punassa, ja miesten asut nostavat koholle värkit, jotka ennen vain pilkahtivat lahkeitten raosta. Siiri Rantasta ei takuulla enää päästettäisi ladulle.
Ja missä muualla nykyelämässä sukupuolella enää on niin väliä, että pakotetaan ihminen julkisesti todistamaan sukupuolensa ja hypitään seinille, kun joku sanoo ääneen, että porukoissa on homojakin. Pitäisikö Espoon ja Helsingin homovammaisiin liikuntavirastoihin lahjoittaa mennäkesän hitti: Vesterinen yhtyeineen -bändin Hokkasen Timo, joka tulee kaapista Berliinin karhunsa kainalossa?
Kirjoittaja on Oulun yliopiston kirjallisuuden emeritaprofessori.