Yksi suomalaisten pianofanien suurimmista toiveista toteutui keväällä 1969. Italialainen pianisti Arturo Benedetti Michelangeli saapui ensimmäiselle ja samalla viimeiselle vierailulleen Suomeen. Hän piti oman pianoillan ja soitti Celibidachen johtaman Ruotsin radion orkesterin solistina Beethovenin 5. pianokonserton.
Pianistin soitto oli häkellyttävän täydellistä, mikä voidaan edelleenkin todeta esityksistä tehdyistä cd-levystä ja videosta. Hän oli itseasiassa tekniikkansa puolesta ainoa varteenotettava kilpailija Vladimir Horowitzille.
Benedetti Michelangelin ja Horowitzin tarkka vertailu on kuitenkin mahdotonta, sillä he suuntasivat täydellisyyden tavoittelunsa eri asioihin: Horowitz briljanssiin ja Benedetti Michelangeli pianon sointiin.
Soinnillisen täydellisyyden saavuttamisen hintana oli jälkimmäisessä tapauksessa tietty välittömyyden ja improvisatorisen otteen puuttuminen. Soittajan oma persoonallisuus jäi jotenkin avautumatta. Hän oli ja pysyi sfinksinä. Tämän huomion olisivat aikoinaan allekirjoittaneet useimmat hänen kanssaan työskennelletkin.
Seppo Taskinen kärjisti Päivän Sanomissa kritiikin: "Hän on korkeimman luokan taiteilija, jolta puuttuu sisäistä substanssia."
Sfinksin arvoitusta on nyt ryhtynyt ratkaisemaan Cord Garben, Benedetti Michelangelin eli lyhyesti ABM:n levytysten tuottaja DGG-levyfirmassa. Heidän yhteistyönsä kesti 18 vuotta ja johti jopa jonkinlaiseen ystävyyteen. Vain sillä erotuksella, että ABM sinutteli ja Garben teititteli.
ABM näyttää olleen ristiriitainen ja paradoksaalinen persoonallisuus. Soitossaan hän etsi täydellisyyttä, mutta elämässään riskejä. Hän oli mukana Italian vastarintaliikkeessä, otti kaksi kertaa osaa Mille Miglian kilpa-ajoihin, harrasti lentämistä ja ajoi maantiellä Ferrariaan kuin mielipuoli. Luonnehdinta on kyydissä olleen Nikita Magaloffin.
Sveitsiläisen, metsän keskellä olleen viimeisen kotinsa akustoidussa työhuoneessa ABM hioi kolmen konserttiflyygelinsä parissa loputtomiin tulkintojaan. Olihan hänellä siellä perhekin, managerina toiminut vaimo ja pari lasta, mutta juuri tätä puolta maailma tunsi hyvin vähän.
Polemiikkia käytiin vain hänen tulkinnoistaan, joista etenkin Beethovenin sonaatteja kritisoitiin.
Garben pystyy uppoutumaan ABM:n taiteilijapsyykeen ja tulkintoihin poikkeuksellisen terävästi, sillä hän on itsekin mainetta saanut säestäjäpianisti ja orkesterinjohtaja. Eräitä kohtia selvennetään nuottiesimerkkienkin avulla.
Kaikkeen ei Garben ole tyytyväinen, ja Münchenissä 1987 hän ei enää kestänyt, vaan lähti väliajalla pois. Lopullisen iskun oli antanut ABM:n tulkinta Ravelin teoksesta La Valse.
Garben sanoo, että tässä tapauksessa taiteilija ei enää soittanut kaunista musiikkia, vaan tahtoi tuhota sen.
Yleensä sanotaan, että suuren pianistin pitäisi myös tuntea laajalti kulttuurin eri alueita. 1900-luvun pianistien joukossa lienee Busoni ollut tässä suhteessa monipuolisin. Richter tunsi laajalti kirjallisuutta ja harrasti maalaamista.
Pianistien galleriassa ovat edustettuina niin humanistit, lakitieteeseen perehtyneet kuin kansainvälisen tason shakkimestaritkin. ABM oli vannoutunut Mikki Hiiren ihailija. Hän sanoi sen johtuvan siitä, että tunsi henkilökohtaisesti Walt Disneyn.
Niin taikka näin, ABM:n kaikki säilyneet tulkinnat, niin lailliset kuin laittomatkin tulevat monet vuodet kiertämään markkinoilla osoituksena intohimosta täydellisyyteen.
Yhdessä suhteessa niitä on äärimmäisen vaikea ylittää. ABM oli käyttämiensä flyygeleitten suhteen tarkempi kuin kukaan toinen pianohistorian nero. Pieninkin vivahde-ero intonaatiossa taikka koneiston toiminnan täsmällisyydessä uhkasi johtaa konsertin taikka levytys-sessionin peruuntumiseen. Ja usein muuten johtikin.
Garben kertoo, miten kerrankin ABM tuli studioon, painoi yhden sormen mustien koskettimien väliin ja käveli pois. Koko seuraavan yön teknikot kavensivat mustia koskettimia, jotta pianistin sormet mahtuisivat paremmin niitten väliin. Vaikka normaaleissa lukemissa välit olivat kyllä jo aikaisemminkin olleet.