Suomessa pyrittiin siirtymään markkinataloudesta sosialismiin Neuvostoliiton avustuksella 1970-luvun alussa.
Taktiikan mukaan kommunistit piti nostaa hallitusvastuuseen ja maahan saada vasemmistolainen presidentti, jonka valta olisi nojannut lakkoliikkeisiin ja radikalisoituvaan nuorisoon. Ajatus oli siirtyä sosialistiseen leiriin rauhanomaisesti.
Poliittisen historian dosentti Kimmo Rentola kuvaa tänään julkaistavassa kirjassaan Vallankumouksen aave (Otava), millaisia aikoja Suomessa elettiin Neuvostoliiton ollessa voimansa tunnossa.
Yhteiskunnallinen seos tuntui tuohon aikaan räjähdysalttiilta ja hetki otolliselta suuriinkin mullistuksiin. Kuumin vaihe kesti puoli vuotta. Se alkoi elokuun lopulla 1970, kun maahan saapui Neuvostoliiton suurlähettilääksi Otto Ville Kuusisen entinen avustaja Aleksei Beljakov.
Uusi lähettiläs oli kovan linjan puoluemies ja siten outo lintu diplomaattina. Beljakovin ominta aluetta oli vallankumous lännessä.
Yhdysvallat näytti horjuvan Vietnamin sodan vuoksi ja Neuvostoliitto tuntui olevan vahvistumassa. Oikeisto oli Suomessa menestynyt vaaleissa, mistä Neuvostoliitto ilmaisi huolensa.
"Uhkana oli oikeiston eteneminen, Suomen liukuminen länteen ja menettäminen, ellei ryhdyttäisi poliittiseen korjausliikkeeseen", Rentola kirjoittaa.
Heti tultuaan Beljakov alkoi toimia korjausliikkeen eli vallankumouksen eteen.
Tie lyhentynyt
Tuolloin Neuvostoliiton kommunistisen puoleen NKP: n johtotasolla vallitsi virtaus, jonka mukaan vallankumouksella oli mahdollisuus onnistua lännessä.
Moskovan Marxismi-leninismin instituutissa oli todettu, että "tie sosialismiin on nykyään monissa maissa tullut lyhyemmäksi kuin ennen".
Keskuskomitean pääsihteeri Leonid Brezhnev oli moneen kertaan ihastellut, kuinka Suomessa oli parhaat edellytykset sosialismille. Vieressä kun oli iso sosialistinen naapuri apua antamassa.
Rentola arvelee, että Neuvostoliitolle olisi riittänyt, jos asiat olisivat edes näyttäneet menevän tähän suuntaan. Tshekkoslovakian miehityksen jälkeen 1968 sosialismi ei vientituotteena ollut maailmalla enää kovassa kurssissa.
Hiipien sosialismiin
Vallankumouksen aave -kirjan mukaan Beljakovilla oli selvä ohjelma Suomessa. Rentolan rakentama historiallinen kokonaiskuva tilanteesta puhuu suoraa kieltään.
SKP piti nostaa hallituksen johtavaksi voimaksi. Samalla SKP:n tueksi haalittaisiin työläisten lakkoliike ja nuorison liikehdintä, "joka tempaisisi porvaristosta parhaita voimia mukaan." Tavoite ei ollut väkivalta, vaan kriittinen käännekohta, "jossa Suomen voisi katsoa siirtyneen tielle kohti sosialismia."
Beljakov oli Italiassa oleskellessaan 1969 nähnyt, miten isot lakot ja katuliikehdintä toimivat ja natisuttavat yhteiskuntaa. Opiskelijat olivat mukana tehtaiden lakkoneuvostoissa ja mielenosoituksissa.
Rentola huomauttaa, että Beljakov katseli Suomea Italian-kokemustensa lävitse. Toimelias suurlähettiläs yllytti ammattiyhdistysväkeä korpilakkoihin. Marraskuussa 1970 Beljakov viestitti, millaisia palkankorotuksia Suomen ammattiyhdistysliikkeen tulisi vaatia. Jos työnantajat eivät hyväksy korotuksia, maa ajautuisi yleislakkoon. Se olisi hyväksi vallankumoukselle.
Mikäli elinkeinoelämä rupeasi maksumieheksi, niin Suomen kilpailuasema ulkomaankaupassa heikkenisi ja riippuvaisuus Neuvostoliitosta kasvaisi.
Vallan ottaminen
Siirtymistä sosialismiin olisi vauhditettu lakoilla ja nojaamalla SKP:n vähemmistöön. Beljakov oli luennoinut SKP:n ydinryhmälle, että myös SDP näyttelisi erittäin suurta osaa sosialismiin siirtymisessä. "Tälle pohjalle tulee rakentaa vallan ottamisen taktiikka Suomessa", Beljakovin kerrotaan sanoneen.
Beljakovin touhuista liikkui tietoa. SDP:n Veikko Puskala raportoi niistä salaa. Supon raportit tukivat kumousteoriaa. Neuvostoliiton raunioilta saatiin 1990-luvulla tietoja, että Beljakov apureineen piti Suomen tilannetta vallankumoukselle kypsänä.
Työnantajat suhtautuivat historiasta johtuen yliherkästi lakkoihin ja kommunismin vaaraan. Samoin teki tasavallan presidentti Urho Kekkonen.
"Kekkonen uskoi kumousteoriaan ja toimi siinä uskossa", kirjoittaa Rentola. Kekkonen piti Beljakovia kaksinaamaisena pelurina ja halusi tämän ulos maasta.
Rentola pohtii, että jotakin merkittävää Suomessa meni pieleen, sillä Neuvostoliitto kutsui lähettiläänsä nopeasti pois. Beljakov ehti hääriä Helsingissä puoli vuotta. Rentola arvelee, ettei hänen toimintaansa tuettu yksimielisesti neuvostoleirissä. Neuvostodiplomaatit myöhemmin myöntelivät Beljakovin lähdettyä, että kumoustahan se ajoi.
Metalli meni lakkoon alkuvuonna 1971. Tähän kriittiseen käännekohtaan Beljakov ei enää saanut otetta. Hän oli käytännössä sivuraiteella. Provokaatioita vahvan lakkoliikkeen ympärille ei syntynyt.