Kirkkoniemessä tapahtuu, tuossa Venäjän rajalla olevassa Norjan kolkassa. Parhaillaan siellä menee iso pohjoisen asioita koskeva konferenssi, jossa ohjelman tähtinä ovat muiden muassa kruununprinssi Haakon ja Oulun kaupunginjohtaja Matti Pennanen.
Käynnissä on myös Barents Spektakel, monen päivän kulttuurifestivaali.
Kesäkuussa pikkukaupunkiin suuntaavat Suomen, Ruotsin, Norjan ja Venäjän pääministerit. Syynä on Barents-yhteistyö, joka tänä vuonna täyttää 20 vuotta ja jota juhlitaan sen syntysijoilla.
Tammikuussa 1993 joukko ulkoministereitä matkusti silloiseen pussinperään allekirjoittamaan Kirkkoniemi-julistusta. Siinä synnytettiin pohjoisen Euroopan yhteistyön alue, jonka oli määrä luoda rauhaa ja vakautta aiemmin kylmän sodan jakamalle seudulle.
Samalla tuettiin meneillään olevia Venäjän uudistuksia: demokratian vahvistamista, markkinauudistuksia, paikallis- ja aluehallinnon kehittämistä.
Miten kävi? Joku ainakin on pärjännyt. Kirkkoniemi puhuu kohtalaisella oikeutuksella itsestään Barentsin alueen pääkaupunkina. Siellä on sekä kansainvälinen että Norjan kansallinen Barents-sihteeristö ja siellä ilmestyy ainoa koko aluetta seuraava uutismedia, norjalaisten rahoittama verkkolehti BarentsObserver.
Paikkakunta on muuttunut. Autio ja hiljainen kylä se enimmän aikaa on, mutta on siellä uusi hieno hotelli meren rannassa, ja ehkä suurimpana muutoksen merkkinä katukyltit ovat kahdella kielellä, norjaksi ja venäjäksi. Ihmiset liikkuvat yli rajan.
Liikkuvatko he tämän yhteistyön vuoksi vai siitä huolimatta, se on jo toinen kysymys. Totuuden nimissä Suomen rajanylityspaikkojen trafiikki on aivan eri luokkaa.
Ja jos Kirkkoniemi on Barentsin pääkaupunki, kovin kauas sen ote ei ulotu. Suomi yltää ihan naapuriin asti Näätämöön, mutta jostain käsittämättömästä syystä edes Ivalosta Kirkkoniemeen ei ole bussiyhteyttä saati että sinne voisi Lapista lentää muuten kuin Helsingin ja Oslon kautta. Eikä niitä toimivia kulkuyhteyksiä pohjoisessa muuallekaan ole, vuosien puheista huolimatta.
Barentsin yhteistyöalueeseen kuuluu maantieteellisesti puoli Suomea: Lappi, Pohjois-Pohjanmaa ja Kainuu, ja vielä Pohjois-Karjalakin tarkkailijana. Lännessä alueen ääripää on Lofooteilla ja idässä Komin tasavallan Uralia hipovilla kukkuloilla. On arvattavaa, että kovin vilkasta ei siinä kanssakäyminen voi olla.
Silti kaikille aluekehittäjille, aluehallinnoille ja hyvin monenlaisille oppilaitoksille ja organisaatioille sana on tullut tutuksi. Barents-projekteja ja yhteistyöviritelmiä on satamäärin. Osa niistä on keinotekoisia luomuksia, enemmistö ihan järkeviä.
Tätä ennen pohjoisessa oli pohjoismaista kalottiyhteistyötä. Neuvostoliiton pohjoisosiin yhteydet olivat niukkoja ja jäykän virallisia. Silti historiassa aikana ennen Venäjän vallankumousta ja rajojen sulkeutumista alueella oli hyvinkin paljon erilaista keskinäistä kanssakäymistä.
Merellä kalastajat ja kauppalaivat liikkuivat koko Norjan ja Arkangelin välisellä alueella, etelämpänä kauppareitit kulkivat pitkin metsätaipaleita ja vesistöjä.
Vaikka yhteistyöalue on saanut nimensä suomalaisille tyystin vieraan, 1500-luvun lopun hollantilaisen merikapteenin Willem Barentsin mukaan, pohjalla oleva vanha pohjoinen kulttuurinen yhteys on tosiasia. Ilman sitä nämä työryhmät ja projektit tuntuisivat keinotekoisilta. Nyt ne kuitenkin toimivat.
Mutta jos tavoitteena olivat demokratia, toimivat markkinat ja kehittynyt aluehallinto, se onkin jo toinen tapaus. 20 vuoden takainen Jeltsinin Venäjä oli kaoottinen mutta avoin. Nykyinen valtio on monella tavoin kontrolloitu ja keskitetty, ja sen demokratiakäsitys on omanlaisensa.
Venäjän aluekuvernöörejä ei viime aikoina ole kokouksissa näkynyt. Kaikki langanpäät ovat Moskovassa – tai Helsingissä, tai Tukholmassa, tai Oslossa, tai Brysselissä, eikä viisumivapauksista päätetä yhdessäkään Barents-kokouksessa. Isot kuviot menevät ihan omia reittejään
Silti: jos ei tätä rakennelmaa olisi, se pitäisi keksiä. Ilman sitä pohjoisessa olisi orvompi olo.