Barentsin alueen yhteistyö lähti alunperin runsaat kymmenen vuotta sitten liikkeelle Norjan ja Venäjän kahdenvälisestä aloitteesta, ja Suomi ja Ruotsi tulivat mukaan jo puolivalmiiksi katettuun pöytään. Sama perusjako on säilynyt myöhemminkin: nimenomaan Norjan ja Venäjän kahdenväliset intressit ovat olleet hyvin vahvat.
Jako näkyi, osin tahattomasti, myös valtioiden välisen Barentsin neuvoston ulkoministerikokouksessa Uumajassa perjantaina. Venäjän ja Norjan ministerit olivat paikalla. Suomalaisia johti ulkoministeriön poliittisen osaston päällikkö Markus Lyra, ja ruotsalaisisäntä Jan O. Karlsson sai kesken kokouksen kuulla Tukholmasta ministerisijaisuutensa päättyvän.
Suomen ulkoministeri Erkki Tuomioja joutui lähtemään Roomaan EU-asioissa, ja Anna Lindhin murha oli tietysti sekoittanut Ruotsin ulkoministeriön täydellisesti ja odottamatta. Yhtä kaikki, lopputulos oli se, että Barents-yhteistyön asiat eivät Uumajasta millään tavoin välittyneet Suomen ja Ruotsin hallituksiin. Norjan ja Venäjän tilanne oli toinen.
EU:n ulkopuoliselle maalle Norjalle Barentsin neuvosto on aina ollut suhteellisesti hyvin tärkeä peliväline, tärkeämpi kuin ehkä kellekään muulle. Se näkyy sekä asenteessa että rahoituksessa, jota norjalaiset ovat syytäneet alueillekin avokätisesti. Venäjä taas on hyvin tietoinen siitä, että kaikki alueella tapahtuva koskee itse asiassa juuri sitä itseään, ja juuri Venäjän vuoksi kaikki muutkin ovat mukana - EU:n komissiota ja tarkkailijoina olevia amerikkalaisia, kanadalaisia, japanilaisia, erilaisia rahoituslaitoksia ynnä muita myöten. Se ei tosin ole taannut, että Venäjä olisi edistänyt omaa avautumistaan mitenkään erityisen nopeasti, kuten muut olisivat toivoneet.
Aina, kun puhutaan Barentsin alueen valtavasta taloudellisesta potentiaalista, tai sen luonnonvaroista, ympäristöongelmista tai ydinjätteistä, puhutaan itse asiassa Venäjästä. Tämän ilmansuunnan kautta taas kanavoituvat kaikki Norjan suoranaiset idänsuhteet tai sen välittömät taloudelliset intressit. Kaikki, mikä liittyy öljyyn, kaasuun tai merireitteihin, on periaatteessa lähtökohtaisesti kahden maan kauppaa, jossa muut ovat osilla jos ovat.
Tämä taas korostaa Suomen ja Ruotsin yhteistyön tarvetta pohjoisessa. Kahden EU-maan tehtävä on tuoda omat näkemyksensä ja tavoitteensa esiin.
Valtioiden välisessä toiminnassa Barentsilla niin ei toistaiseksi tapahdu, vaan Helsingin ja Tukholman mielenkiinto pohjoiseen on katkennut. Edellinen pääministeri Paavo Lipponen oli aidosti kiinnostunut pohjoisten alueiden yhteistyöstä. Matti Vanhanen tuntuu lähinnä edistävän pohjoista ulottuvuutta viran puolesta, ja ulkoministeri Erkki Tuomiojalle pohjoinen ei näytä olevan alue, johon visiointia tuhlattaisiin.
Ruotsissa ulkoministeri Anna Lindh oli ehtinyt paneutua Barents-kysymyksiin, mutta tämä perinne katkesi väkivalloin. Pääministeri Göran Perssonin ulkopoliittinen mielenkiinto taas on näyttänyt suuntautuvan aivan muualle.
Suomi ja Ruotsi ovat, ainakin tällä hetkellä, putoamassa Barentsin alueella äänettömiksi yhtiömiehiksi. Samalla niiden näkökulmasta alue näyttää jäävän EU:n pohjoisen ulottuvuuden ja osin myös arktisen ja Itämeri-yhteistyön sateenvarjojen alle.
Kaikille näille on paikkansa, mutta Barents-yhteistyö on niistä ainoa, jolla on potentiaalia vaikuttaa suoraan myös tavallisten asukkaiden tasolla. Siksi sitä ei pidä hukata näkyvistä pääkaupungeissa, kuten nyt on vaarana.
Aluetasolla tilanne voi olla toinen. Kun Ruotsin Västerbotten aloitti juuri alueneuvoston puheenjohtajana, nimenomaan Suomessa odotetaan tältä paljon. Suomalaiset kokevat olevansa uumajalaisten kanssa samoilla aallonpituuksilla, ja yhteisenä tavoitteena on saada Barents-yhteistyöstä enemmän konkreettista jälkeä jäämään alueille. Tämä on tärkeä kysymys etenkin suomalaisille maakuntaliitoille, jotka ovat omien kuntiensa palvelijoita.
Barents-yhteistyö voi aidosti monipuolistua nykyisestä vain Suomen ja Ruotsin akselilla, jossa omat tavoitteet ja näkemykset tuodaan selvästi ilmi. Juuri aluetasolla siihen on parhaat edellytykset, sillä Norrbotten ja Västerbotten ovat lähellä Lappia ja Pohjois-Pohjanmaata.
Suomen valtio näki aikoinaan paljon vaivaa saadakseen Lapin ohella myös Oulun läänin, sittemmin Pohjois-Pohjanmaan ja Kainuun maakunnat mukaan Barentsin alueeseen. Sen vuoksi on hyvin omituista ja lyhytnäköistä, kuinka tyhjän päälle keskushallinto on sittemmin nämä alueet jättänyt. Ulkoministeriön hallinnoima lähialueyhteistyön rahoitus ei jätä maakunnille käytännössä lainkaan omia pelimerkkejä, mikä hyvin tehokkaasti sitoo suomalaisten osapuolten käsiä: ne joutuvat kerta toisensa jälkeen toteamaan ja ilmoittamaan, että eivät voi osallistua toimintaan samalla tavalla kuin muut.
Pohjoissuomalaisilla poliitikoilla olisi tässä otteen terästämisen paikka, sillä alueen maakuntaliittojen kansainvälisen toimintakyvyn tehostaminen olisi kaikkien yhteinen etu - varsinkin, kun selkeänä tavoitteena on kehittää Barents-yhteistyötä tavalla, joka toisi alueille entistä enemmän konkreettista etua.
Valtioiden välinen ylätaso liikkuu herkästi jossain ihmisten näkymättömissä ja aluetaso hoituu usein liiankin matalalla profiililla. Silti toiminnassa sisällä olijat kertovat, että tunnelmissa on nyt tekemisen meininkiä. Barentsin alueen yhteistyö ei ole mitenkään jämähtänyt paikalleen, vaikka sentapaista kritiikkiä usein kuuluu. Toiminta vain nojaa varsin kapeilla hartioilla.
Silti mikään ei mene eteenpäin vain omalla painollaan, ja Suomen ja Ruotsin yhteisen tahtotilan muodostaminen antaisi selvää lisävauhtia Barentsin alueen yhteistyölle. Jos sitä ei valtioiden välillä synny, mikään ei estä alueita lyömästä entistä tehokkaammin tavoitteitaan yhteen ja ottamasta näin vastuuta enemmän omiin käsiin.