Kolumni

Baltian maiden turvallisuuspolitiikan mahdottomat valinnat

Itämeren alueen turvallisuutta varjostavat kasvavassa määrin kaksi toisiinsa kietoutunutta tekijää: huoli Yhdysvaltojen sitoutumisesta ja kansainvälisten instituutioiden haurastuminen.

Kristi Raik, kolumnikuva.
Kristi Raik, kolumnikuva.
Kuva: Marek Sabogal

Itämeren alueen turvallisuutta varjostavat kasvavassa määrin kaksi toisiinsa kietoutunutta tekijää: huoli Yhdysvaltojen sitoutumisesta ja kansainvälisten instituutioiden haurastuminen.

Kaikkein haavoittuvimmassa asemassa ovat kolme Baltian maata. Niiden turvallisuuspolitiikan suurimmaksi haasteeksi on noussut se, miten varautua Yhdysvaltojen läsnäolon mahdolliseen heikkenemiseen ilman, että omilla toimilla lisättäisiin sen todennäköisyyttä.

Juuri nyt Baltian maiden turvallisuus on monella tavoin vahvempi kuin koskaan. Maat ovat kytkeytyneet tiiviisti osaksi läntistä yhteisöä etenkin Euroopan unionin ja Naton jäseninä. Vuonna 2014 alueellinen turvallisuustilanne heikkeni selvästi johtuen Krimin valtauksesta ja Venäjän käynnistämästä sodasta itä-Ukrainassa, mutta nämä tapahtumat saivat aikaan Naton läsnäolon vahvistumisen Baltiassa ja Puolassa sekä EU:n yhtenäisen tuomion Venäjän toimille.

USA:n panos Itämeren alueen turvallisuuteen on lisääntynyt, mutta tulevaisuus näyttää kovin epävarmalta. Ensinnäkin huolenaiheena on tietysti presidentti Donald Trumpin piittaamattomuus liittolaisista ja kumppaneista. Trump ei pidä Natosta eikä varsinkaan EU:sta. Vielä vähemmän hän välittää kansainvälisestä monenkeskisestä yhteistyöstä ja sääntöperustaista järjestyksestä, joka murenee USA:n hylättyä johtoasemansa sen ylläpitäjänä.

Toinen, vielä painavampi syy epäillä USA:n tulevaa roolia Euroopassa ei johdu Trumpista, vaan globaalin valtatasapainon nopeasta muutoksesta. Kun USA keskittyy yhä enemmän Kiinan nousun hillitsemiseen, Euroopan merkitys vääjäämättä vähenee.

Eurooppa on jäämässä geopoliittisesti enemmän omilleen ja uhkaa joutua kahden johtavan suurvallan kiihtyvän kilpailun puristuksiin. Tässä tilanteessa EU ja jäsenmaat ovat ryhtyneet vahvistamaan omaa kykyään huolehtia turvallisuudestaan, mutta tämä on lisännyt jännitteitä transatlanttisissa suhteissa. Asetelma on erityisen hankala Baltian maille, jotka ovat kaikkein eniten riippuvaisia Naton ja viime kädessä USA:n tarjoamista turvatakuista.

Yhtälö on vaikea, koska EU-mailta puuttuu yhteinen näkemys transatlanttisen suhteen tulevaisuudesta ja toisaalta USA näyttää olevan kyvytön päättämään, haluaako se oikeasti Euroopan kehittyvän vahvemmaksi ja siten vääjäämättä myös itsenäisemmäksi kumppanikseen.

Vaikka EU ei pysty eikä pyri korvaamaan Naton ja sitä kauttaa USA:n roolia Itämeren alueen turvallisuuden takaamisessa, sillä on oma roolinsa, kun alueen maat etsivät keinoja varautua erilaisiin tulevaisuuden skenaaroihin. Baltian maat ovat osallistuneet rakentavasti EU:n yhteisen turvallisuus- ja puolustuspolitiikan kehittämiseen, mutta viime aikoina vahvasti esillä ollut Euroopan strategisen autonomian käsite on herättänyt niissä epäluuloa.

Ranskan korostaman käsitteen taustalla näkyy joidenkin EU-maiden strateginen pyrkimys karsia yhteyksiä Yhdysvaltoihin ja sitä kautta vahvistaa Euroopan autonomiaa. Itäisten EU- ja Nato-maiden tavoite on päinvastoin vahvistaa USA:n läsnäoloa ja transatlanttista turvallisuusyhteistyötä, vaikka samanaikaisesti pohditaan varautumista sen heikkenemiseen.

Ranskan presidentin suurieleiset ja monesti kumppaneita yllättävät puheet ovatkin hankaloittaneet käytännön yhteistyötä Euroopan puolustuskyvyn vahvistamiseksi, joka on kaikkien eurooppalaisten ja myös USA:n jakama tavoite.

Yhtenä sopeutumiskeinona uuteen epävarmuuteen toimii kahdenvälisen ja pienissä maaryhmissä tehtävän turvallisuusyhteistyön lisääntyminen. Esimerkiksi Viro harjoittaa aktiivista kahdenvälistä yhteistyötä niin Ranskan, USA:n kuin muiden kumppaneiden kanssa.

Ranskan painoarvon nousu Euroopan turvallisuudessa korostuu etenkin Brexitin myötä. Viro liittyi ensimmäisten joukossa Ranskan johtamaan Euroopan interventioaloitteeseen ja on osallistunut vahvasti niin ikään Ranskan vetämiin sotilasoperaatioihin Malissa ja muualla Afrikassa. Näin parannetaan mahdollisuuksia tuoda Tallinnan huolet kuuluville Pariisissa.

Kahdenvälisen ja pienten ryhmien yhteistyön varjopuolena on se, että näin saatetaan edesauttaa instituutioiden, etupäässä EU:n ja Naton hapertumista. Tilanne on pienille maille jälleen kerran erityisen hankala.

Toisaalta niiden pitää tehdä kaikkensa, jotta instituutiot säilyvät vahvoina. EU:n ja Naton läsnäolo Itämeren alueella luo vakautta ja ennustettavuutta paremmin kuin mikään transaktionaaliseen ajatteluun pohjautuva kahdenvälinen suhde. Juuri Naton ja EU:n uskottavuudesta riippuu se, pysyykö Venäjän uhka hallinnassa.

Toisaalta maailma ei pysy paikallaan, ja instituutioiden hauraus pakottaa panostamaan pienimuotoisempaan yhteistyöhön ja ennen kaikkea tietysti omiin valmiuksiin puolustautua monimuotoisia uhkia vastaan.

Kristi Raik on Viron ulkopoliittisen instituutin johtaja.