Velmusilmäteini taittaa kaksi tikkua kuusen kuivista alaoksista. Hän kaivaa taskustaan paperimytyn ja poimii varovasti kauniin valkoisen tupakan.
Teini kohottaa savukkeen tikkujen välissä kohti kuunvaloa. Hän ummistaa silmänsä ja nuuhkaisee pitkään.
Joulukuisessa pakkasillassa kaikuu vain pystykorvan haukahdus ja kaukaa kantautuva vaimea moottorin hyrinä.
Synkän kuusen juurella välähtää sytkärin valo. Pian pimeyttä halkoo pienen pieni hehku, ja kuuta kohden alkaa leijua sinertävä savupilvi.
"Balsamia keuhkoille", teini huokaa.
Vielä hän hieroo kasvoihinsa lunta ja lähtee hiljaa kävelemään. Koko paluumatkan nuorukainen pureskelee ja syljeskelee havunneulasia. Kotipihalla hän ei menekään suoraan sisälle, vaan kaivaa esiin suksensa.
Vasta iltamyöhällä teini kolistelee kuistilla. "Kaksi tuntiako sinä taas olit hiihtelemässä", äiti ihmettelee. Teini ilmoittaa käyvänsä vielä yhden hiihtolenkin yötä vasten. Äiti huokaisee.
Viisitoista vuotta ja satoja hiihtolenkkejä myöhemmin mies tuntee yhä, kuinka hänen joka solunsa aivan kuin kaipaa jotakin. Mies muistaa teinivuosiensa illan, josta lähtien hän on ollut pahasti koukussa.
Ärsyyntyneenä ja ahdistuneena hän tajuaa juuri heränneensä hikinoroon, joka vielä kutittaa unisia korvia. Mies vaihtaa lakanat ja hyppää suihkuun. Viimeisestä tupakasta on kulunut kaksi viikkoa, eikä mies vieläkään ymmärrä, miksi lopetti.
Tupakkarahat voisi sijoittaa rahastoon tai eläkevakuutukseen, mutta toistaiseksi ne ovat menneet laastareihin, inhottavan makuiseen purukumiin, kahviin ja suklaapatukoihin. Ihokin on täynnä ihmeellisiä läiskiä.
Keittiössä mies ei muista, onko keittämässä aamukahvia vai tyhjentämässä roskakoria. Hän lukee aamun lehdet kolmessa minuutissa ja naputtaa kiihkeästi rytmiä radion huohottamaan Sylvian joululauluun.
Töihin mies päättää kävellä, koska unohtaa tulleensa illalla kotiin työpaikan autolla. Töissä hänellä on hirveä kiire. Hän juoksee paikasta toiseen ja soittelee puheluita. Iltapäivällä johtaja käy kysymässä, miksi miehen työt ovat alkaneet tulla myöhässä.
Adventtiaterialla vanha äiti muistuttaa miehelle, kuinka helppoa tupakoinnin lopettaminen on. Itse asiassa ei tarvitse tehdä mitään, edes sytyttää seuraavaa tupakkaa.
Taas mies alkaa hikoilla. Hän katsoo äitiään ja haluaisi sanoa, että laihtuminen olisi yhtä helppoa. Ei tarvitsisi tehdä yhtään mitään, edes syödä jälkiruokaa saati välipalaleivoksia.
Mutta äiti lyö lisää löylyä. Eläkeläisringin aina niin reippaat ukotkin kuulemma muistavat, että pari päivää saattoi tupakka olla mielessä, mutta sittemmin ei ole koskaan halunnut nähdäkään koko "syöpäpuikkoa". Joku ukko on kuulemma vain lopettanut ja inhonnut sen jälkeen heti koko lemua. "Omasta päätöksestä se on kiinni", äiti sanoo.
Seuraavaksi tulevat siteeraukset lääkäreiden, hammaslääkäreiden ja kokkien suusta sekä terveyslehtien artikkeleista.
Mies ajattelee vain kaikkia tupakalta tuoksuneita lääkäreitä, hammaslääkäreitä, kokkeja ja terveyslehtien toimittajia.
Silloin mies jo lyö äitinsä kerrostaloasunnon ulko-oven kiinni. Kadulla hän seuraa tupakoivaa rouvaa ja vetää syvään henkeä. "Balsamia keuhkoille", mies huokaisee.
Vieläkään hän ei ryntää kioskille ostamaan pikkuaskia, eikä hän vieläkään ymmärrä, miksi on lopettanut tupakoinnin. Niin vain piti tehdä.