Tuli surullinen olo, kun luin heti loman jälkeen uutisen, kuinka Oulun kaupunki aikoo käydä käsiksi kouluavustajiin.
Puuttuminen pelkästään 150 todella matalapalkkaisen ihmisen työsuhteisiin tuntuu raukkamaiselta.
Aikoinaan säästöt päätettiin repiä siivoojista. Tunne on jälleen sama.
Tätäkö minä oululaisena, työnantajana, edustan? Enkö pysty parempaan?
Sinänsä en ole koskaan tajunnut, mitä kouluavustajat ovat.
Ammattikunta on aika uusi. Sitä tarvitaan ilmeisesti koulujen työrauhan säilyttämiseksi.
Tajuan, jos joku vammainen tarvitsee apua pystyäkseen opiskelemaan. Silloin avustaja on tarpeen.
Toimin itsekin avustajana lukiolaisaikana. Avustin CP-vammaista ystävääni hänen kotonaan läksyjen teossa.
Apu kulminoitui oppikirjojen sivujen kääntöön ja merkin näyttämiseen, missä oltiin menossa.
Kouluavustajien etuisuuksiin puuttuminen tuntuu perustellulta, kun miettii, ettei kesällä käydä koulua. Mitä sitä turhasta maksamaan?
Paljon rohkeampaa olisi käydä käsiksi opettajien kesälomiin ja palkkoihin. Kun lapset eivät ole koulussa, mitä ne muka opettajat tekevät?
Entä aura-autojen kuljettajat? Tai puistotyöntekijät talvisaikaan?
Tai koko päiväkotien henkilöstö? Eiväthän lapset tule tarhaan kesälomalla.
Vielä rohkeampaa olisi käydä suoraan käsiksi kaikkien johtajien ja päälliköiden palkkoihin ja lomarahoihin.
Eihän kaupungissa tarvita yhtään johtajaa eikä esittelijää, kun poliitikot ovat lomalla juhannukselta elokuun alkupäiviin.
Mitä sitä asioita valmistelemaan, kun kukaan ei ole päättämässä? Ei muuta kuin loma-ajaksi lomautetuksi.
Samalla voisi lomauttaa kaikki 500 kaupungin konttorityöntekijää. Eihän heilläkään olisi tarjolla töitä, kun johtajat ovat lomilla.
Tässäpä ketun häntä kainalossa vähän avauksia ja uutta näkökulmaa Oulun kaupungin henkilöstöjohtamiseen ja säästöjä pohtiville poliitikoille.
Vai pitääkö tilanne tulkita niin, että kaikki muut Oulun kaupungin työntekijät ovat se voimavara paitsi kouluavustajat?
Pelkään pahoin, että kouluavustajia tarvitaan, koska 1990-luvun alun lamassa säästettiin kaikki kotiavustajat.
Nykyään ei ketään auteta kotiin, joten huomiotta jääneet tai liikaa passatut lapset menevät oireilemaan kouluihin.
Kun opettajatkin ovat menettäneet viime rippeet arvovallastaan, ollaan lirissä.
Löytyy koulupudokkaita ja syrjäytyneitä lapsia.
Onko suomalainen peruskoulujärjestelmä todella niin loistava kuin kehutaan?
Kerronpa tarinan.
Kymmenkunta vuotta sitten minua pyydettiin eräälle koululle kertomaan ysiluokkalaisille toimittajan ammatista.
Opettaja esitteli minut luokalle ja poistui.
Kun ovi sulkeutui, luokan häirikkö aloitti tulkutuksen.
Poju hämmästyi, kun komensin hänet ulos.
Ilmoitin tulleeni paikalle oppilaiden omasta toiveesta enkä suvaitse häiriköintiä.
Kaveri ei meinannut uskoa, joten jouduin toistamaan käskyn.
Muut oppilaat yrittivät komennosta koppia ja pyrkivät perässä pihalle.
Jysäytin nyrkin pöytään ja kehotin tylysti muita istumaan aloilleen, pitämään turvat tukossa ja kuuntelemaan.
Komento piti.
Loppujen lopuksi tunti oli oikein mukava. Nuoret olivat todella kiinnostuneita.
Jälkeenpäin kysyin opettajalta, jäävätkö häiriköt luokalle.
”Luokalle? Kuka hullu tuollaisia tolloja viitsii katsella ylimääräisiä vuosia. Ei muuta kuin paperit kouraan ja äkkiä maailmalle”, oli vastaus.
Onneksi en ole opettaja.