Kohtelias, korrekti ja julkisuuskuvastaan viimeiseen asti tarkka Susanna Pöykiö sanoo, ettei hänellä ollut Helsingin EM-kisoissa onnistumisen pakkoa. Ei uhoa, ei ajatusta revanssista tuskastuttavan viime talven, sairastelujen ja SM-kisan pistesotkun jälkeen.
Silti on helppoa kuvitella, että EM-pronssi on paitsi riemunaihe, myös valtava helpotus. Olkoonkin, että hetken luistelija jo ehti toivoa enemmänkin.
Pöykiön EM-hopea Torinossa vuonna 2005 oli historiallinen, ensimmäinen arvokisamitali suomalaisille yksinluistelijoille koskaan. Sitä saavutusta kukaan ei ota häneltä pois, eikä mitalin arvoa koko lajin arvostuksen nousun kannalta voi kyllin korostaa.
Sen jälkeen oululainen on kuitenkin joutunut katselemaan aitiopaikalta Kiira Korven ja Laura Lepistön nousua ensin rinnalle ja sitten ohi samalla, kun on itse taistellut terveysongelmiensa kanssa.
Helppoa kuvitella, miltä se on tuntunut.
Susanna Pöykiö palasi kotikaupunkiinsa Ouluun ja isosiskonsa Heidin valmennukseen keväällä 2006 melkein kolmen Lahdessa vietetyn vuoden jälkeen. Hajallaan pitkin maata ollut taustatiimi koottiin samassa rytäkässä kokonaan uusiksi oululaisista voimista. Pitkään kypsytelty ratkaisu oli rohkea. EM-pronssi on tunnustus oululaiselle taitoluisteluosaamiselle.
Todennäköisesti se myös houkuttelee Raksilaan uuden aallon pieniä jääprinsessanalkuja, kuten kävi EM-Torinon jälkeenkin.
Siinäpä sitä on massaa, josta jääurheilukaupungissa voidaan rakentaa uusia arvokisamitalisteja.