Julkisten palvelujen avaaminen kansalaisille todellisilla hintalapuilla nostaisi palvelujen arvostusta ja tehostaisi toimintoja. Se tekisi tilaa myös konkreettiselle säästökeskustelulle.
Kuntaliitto kehottaa kuntia näyttämään julkisten palvelujen todelliset hinnat asukkaille. Espoossa näin menetellään jo lasten päivähoitomaksuissa. Käytäntöä harkitaan laajennettavaksi eräissä muissa kunnissa ja myös muihin palveluihin kuin päivähoitoon.
Hämmästyttävän usein kuulee ihmisten väittävän, että he eivät ole koskaan saaneet yhteiskunnalta mitään tukea tai vastinetta verorahoilleen. Todellisuudessa tämä ei pidä paikkansa. Kukaan ei voi väittää, ettei ole saanut mitään yhteiskunnalta.
Jos eläisimme täysin markkinaehtoisessa yhteiskunnassa, peruskoululaisesta pitäisi maksaa 6?200 euroa, maantien kunnossapidosta 7 000 euroa kilometriltä vuodessa, lonkkaleikkauksesta 8?000 euroa ja päivähoitolapsesta 1?100 euroa kuukaudessa.
Pelkästään näistä esimerkeistä voi päätellä, että ilman julkista taloutta ja julkista rahoitusta tavallisten ihmisten talous ei kestäisi todellisia markkinaehtoisia kustannuksia.
Sosiaali- ja terveyspalveluista käytännössä vain kymmenen prosenttia katetaan palvelu- tai asiakasmaksuilla. Loppu on yhteisestä kassasta. Eikä siinä ole mitään vikaa, sillä näin on yhteisesti kansalaisyhteiskunnassa ja poliittisessa menettelyssä sovittu. Valtio ja kunnat jakavat kerätyt verot budjetissa sovittujen linjausten mukaan eri toimialueille.
Talouskriisin oloissa ja myös meneillään olevien kuntatalouden säästötalkoiden aikana olisi tervettä panna hintalaput laskuihin ja palveluihin ja näyttää konkreettisesti, paljonko palvelut maksavat. Samalla toteutuisi nykyistä paremmin julkisen talouden läpinäkyvyys.
Kansalaisten kustannustietoisuus nousisi, kun terveyskeskuskäynnin tai oopperaillan yhteydessä laskusta näkisi, mitä hoito tai kulttuurinautinto todellisuudessa maksoivat.
Kaikki eivät arvosta julkisia palveluja, ja yleisesti on päässyt hämärtymään, että ne myös maksavat. Hintalappujen myötä arvostus ja tietoisuus kasvaisi siitä, että ilmaisia palveluja ei ole. Vuosittain annettavassa veroehdotuksessa voisi veronmaksajalle olla myös tietoa siitä, paljonko on palveluina saanut takaisin.
Hintalappupolitiikka auttaisi myös näkemään julkisen ja yksityisen sektorin tehokkuuserot kunnan ja myös maan sisällä. Palvelujen avaaminen lisäisi todennäköisesti eri palveluntuottajien keskinäistä kilpailua. Esimerkiksi palvelusetelien laajamittaisen käytön on pelätty nostavan yksityiseltä hankittavan julkisen palvelun hintaa.
Kansalaiskeskustelussa monet pelkäävät, että hintalaput lisäävät avuntarvitsijoiden ja varsinkin vanhusten syyllistämistä ja sormella osoittelua. Kieltämättä kansalaiskeskustelun haittapuolena on paljon maksavien palvelujen tarkka erittely. Senkin uhalla on avoimempaa kertoa, paljonko palvelut maksavat ja mitä jää itselle maksettavaksi.
Avoimeen hintalappupolitiikkaan totuttaisiin nopeasti ja pian ihmeteltäisiin, että miten on ollut mahdollista, että näitä ei ole aiemmin kerrottu julkisesti.
Kansanedustajat ja kunnanvaltuutetut on valittu hoitamaan yhteisiä asioita. He päättävät, miten verovaroin maksettavat julkiset palvelut järjestetään. Valtion ja kunnan perustehtävä on ja pysyy samana. Niiden tehtävä on pitää huolta tarpeista, joista ihminen ei yksin pysty vastaamaan. Silti on välillä hyvä muistuttaa myös meitä maksajia, mistä maksut koostuvat ja mihin verovarat käytetään.
Julkisista palveluista lapsiperheet käyttävät päivähoitopalveluja. Hoitomaksut eivät kata kustannuksia.