Maailmassa on paljon lapsia, jotka eivät voi kasvaa syntymäperheessään. Lapsi luovutetaan adoptioon usein halusta antaa tälle hyvä elämä. Jos lapselle ei löydy perhettä kotimaasta, sitä etsitään syntymämaan ulkopuolelta. Adoptio on lastensuojelutoimenpide, jonka lähtökohtana on lapsen etu. Lapselle etsitään vanhempia, ei vanhemmille lasta. Kansainvälisen adoption edellytyksenä on adoptioneuvonta.
Suomessa on kolme kansainvälisen adoptiopalvelun antajaa: Interpedia, Pelastakaa Lapset ry ja Helsingin kaupungin sosiaalivirasto. Viime vuonna Suomeen tuli 187 lasta kansainvälisen adoption kautta. Ruotsiin saapui 453 lasta.
Adoptiota säätelee paitsi Suomen lainsäädäntö ja lapsen syntymämaan laki, myös YK:n lasten oikeuksien sopimus ja Haagin sopimus. Kansainvälinen adoptio on aina lapselle viimeinen vaihtoehto. Ensisijaisesti lasta ja hänen biologista perhettä pyritään auttamaan muilla tavoin. Olemassa olevien biologisten vanhempien toiveita kuullaan. Biologinen vanhempi voi valita lapselleen perheen sosiaalityöntekijän mahdollisiksi katsomista vaihtoehdoista. Hylättyjen lasten sijoittamisesta päättävät lapsen ja adoptiota hakevien tilanteen parhaiten tuntevat sosiaalityöntekijät.
Oikeusministeriö on asettanut työryhmän valmistelemaan ehdotusta uudeksi adoptiolaiksi. Tavoitteena on ajanmukaistaa adoptioprosessia ja lupa-asioiden käsittelyä. Nykyiseen lakiin nähden suurimmat muutokset koskevat kotimaisia adoptiota ja niin sanottuja itsenäisiä adoptioita.
Tähän asti kotimaisissa adoptioissa ei ole vaadittu adoptiolupaa. Jatkossa lupaviranomainen tutkisi adoption edellytykset myös kotimaisissa adoptioissa. Niin sanotut itsenäiset adoptiot haluttaisiin estää lailla.
Lakimuutoksen yhteydessä on lapsen oikeuksien toteutumisen hengessä pohdittava itsenäisten adoptioiden mahdollisuutta tilanteissa, joissa adoptionhakijat asuvat ulkomailla vakituisesti ja heidän todellinen elämänpiirinsä on siellä.
Itsenäiset adoptiot on pyrittävä estämään tilanteissa, joissa kohdemaan lainsäädäntö tai käytäntö ei ole asianmukainen tai jos kotimaan käytäntöä selkeästi kierretään vaikkapa korkean iän tai terveydentilan vuoksi. Niin sanotut pika-adoptiot tulisi pyrkiä estämään, sillä niissä on mahdotonta varmistua lapsen taustoista ja mahdollisen biologisen perheen toiveista.
On selvää, että yksittäisten henkilöiden on vaikea arvioida lapsen oikeuksien toteutumista. Mutta on myös luotettava siihen, että Suomen lisäksi maailmassa on maita, joissa on toimiva adoptiolainsäädäntö ja jonka puitteissa lapsen oikeudet toteutuvat paikallisviranomaisen valvonnassa, ei suinkaan itsenäisesti. Näin toteutetut adoptiot olisi jatkossakin tunnustettava Suomessa.
Lakimuutoksen yhteydessä on keskusteltava myös adoptiotoiminnan resursseista. Interpedia ja Pelastakaa Lapset ry eivät kansalaisjärjestöinä tee voittoa adoptiotoiminnalla. Ne joutuvat jatkuvasti tarkistamaan resurssejaan. Tämä näkyy muun muassa siinä, että uusia adoptiomaita tulee hitaasti. Neuvottelut vaativat byrokratiaa ja pitkää yhteistyötä paikallisviranomaisten kanssa.
Uusille kontaktimaille olisi molemminpuolinen tarve, sillä monissa perinteisissä adoptiomaissa on tapahtunut hyvä muutos: lapsille löytyy yhä useammin koti omasta maasta. Silti monissa maissa adoptiota tarvitsevien lasten määrä nousee muun muassa hiv-pandemian vuoksi.
Ruotsissa on 18, Norjassa 19 ja Tanskassa 15 adoptiokohdemaata. Suomessa maita on 10: Kiina, Venäjä, Thaimaa, Filippiinit, Viro, Etelä-Afrikka, Etiopia, Intia, Kenia ja Kolumbia. On aiheellista kysyä, onko maamme asenneilmastossa jotain sellaista, joka hidastaa tai jopa estää adoptiotoiminnan kehittymistä? Mitä esimerkiksi populistinen keskustelu maahanmuuttajista heijastelee?
Kysymys adoptioiden avoimuudesta liittyy resurssipulaan. Suomalaisten palvelunantajien kautta tehdyt adoptiot ovat suljettuja. Suora yhteys lapsen biologiseen perheeseen ei ole mahdollista lapsen muutettua uuteen kotimaahansa. Kirjeitä lähetetään välittävien organisaatioiden kautta.
Tutkija Riitta Högbacka on haastatellut Etelä-Afrikassa lapsensa adoptioon luovuttaneita äitejä. Hänen mukaansa adoptioprosesseihin liittyy ristiriitoja jo käsitetasolla. Adoptio käsitteenä pohjaa länsimaiseen ydinperheajatteluun.
Afrikassa perhe on aina laajennettu perhe, johon kuuluu isovanhempia, tätejä, setiä, entisten puolisoiden lapsia, serkkuja, lastenlapsia. Laajennettu äitiys kuuluu kuvioon: lapsi annetaan kasvatettavaksi sukulaiselle, mutta yhteys säilyy. Högbackan mukaan ei olekaan yllättävää, että moni biologinen äiti toivoisi saavansa vuosien jälkeen tietoja lapsestaan. Tuolloin lain sallima yhteydenpito adoptiotoimiston kautta on voinut jo päättyä.
Olisi ihanteellista, jos biologiset äidit voisivat seurata lapsen kehitystä. Globaalin eriarvoisuuden vuoksi tämä on haasteellista. Ihannetilanteessa biologinen vanhempi voisi käyttää tietokonetta yhteydenpitoon ja saada tietoja ja kuvia lapsesta. Kumpikin perhe voisi luoda siteen lapseen, joka kasvaisi tuntien juurensa ja syntymäperheensä.
Lakimuutoksen yhteydessä on tärkeää puhua niistä resursseista, jotka tukevat adoptioiden avoimuutta. Esteiden sijaan olisi nähtävä mahdollisuuksia ja aktiivisesti etsittävä niitä. Myös palvelunantajien adoption jälkipalveluihin ja niiden kehittämiseen tulee uhrata aikaa ja rahaa.
Kirjoittaja on kiiminkiläinen filosofian tohtori ja pastori.