Toisen virkakautensa aloittanut George W. Bush kaavaili vastikään lehtihaastattelussa, että maailmassa olisi neljän vuoden kuluessa kolme uutta, läntistä demokratiaa muistuttavaa maata: Irak, Afganistan ja Palestiina. Tavoite on ideologinen ja yltiöoptimistinen, muttei virkaanastujaispäivänä tästä maailmasta.
Irakista on parempi olla väittämättä yhtään mitään. Mutta demokratialla ei ole siellä sen paremmin kuin Afganistanissakaan perinteitä eikä historiallisia kiinnekohtia. Afgaanien klaanipäälliköitä on vaikea saada asevoimalla kuriin. He eivät hevin luovu kasvavista heroiinituloista ja tue sellaista valtiovaltaa, jota ei ole näköpiirissä. Eikä Afganistania voi eristää Keski-Aasiasta ja muun islamilaisen maailman liikehdinnästä.
Palestiinalaiset ovat sen sijaan ensimmäinen arabikansa, jolla on todellisia mahdollisuuksia tavoitella aitoa demokratiaa. Poliittinen pluralismi ja keskustelukulttuuri ovat olleet PLO:ssa läsnä vuosikymmeniä.
Yhdysvalloilla on ollut vuosikymmeniä tapana laatia listoja muista valtioista. "Pahan akseli" on jo hylättyä retoriikkaa, mutta pahojen poikien (Bad Guys) luettelossa ovat hieman epämääräisemmin ne maailman pimeimmät sopet, joihin demokratian valon toimittaminen on kallein arvo.
Edellä mainittu kolmikko on jo hoidossa, mutta uusi ulkoministeri Condoleezza Rice mainitsi senaatin kuulemistilaisuudessa seuraaviksi ongelmamaiksi Pohjois-Korean, Iranin, Kuuban mutta myös Valko-Venäjän.
Kukapa toivoisi Pohjois-Korean omituisen ja tulevaisuudestaan huolestuneen diktaattorin käsiin ydinasetta tai voisi olla kuvittelematta pohjoiskorealaisten massojen hiljaista vaikerrusta?
Kukapa toivoisi Iranin pappishallinnon pönkittävän itsetuntoaan joukkotuhoaseilla; tosin ajatollahien motiivi lienee myös pelotteen hankkiminen "suurta saatanaa" vastaan? (Yhdysvalloissa onkin tietoisesti käynnistetty maailmanlaajuinen keskustelu siitä, olisiko Bushin hallinto todella valmis käyttämään sotilaallisia täsmäoperaatioita Iranin väitettyjä asehankkeita vastaan.)
Amerikkalaisten operaatioita pelkää ilmeisesti myös Valko-Venäjän "velmu" yksinvaltias Aleksandr Lukashenko, jolla lienevät Georgian ja Ukrainan vallankeikaukset mielessään. Ei olisi mikään ihme, jos Yhdysvaltain puolustusministeriön "musta tiedustelu" toimisi aktiivisesti myös Valko-Venäjällä.
Kuuba puolestaan edustaa USA:n eduille minimaalista uhkaa, ellei sitten kuvittele, että saari saattaa yhä toimia Latinalaisessa Amerikassa joillekin esimerkkinä. Amerikkalaiset firmat odottavat jo kiihkeästi Fidel Castron jälkeistä, väistämätöntä poliittista "tsunamia".
Ongelma on myös öljyvaltio Venezuelan vasemmistopopulistinen presidentti Hugo Chavez, eikä siinä kaikki.
Mutta miksi listalta puuttuu esimerkiksi Pakistan, jota hallitsee "pehmeä" sotilasjohtaja, jossa militanttien äärimuslimien seuraava sukupolvi varttuu ja joka on pitänyt maailman vaarallisimman asetekniikan basaaria?
Missä ovat esimerkiksi Saudi-Arabian patavanhoillinen kuningashuone ja pitkä rivi Persianlahden öljyemiraatteja?
On kiinnostavaa, että samaan aikaan kun demokratiarummut kumisevat Washingtonissa, lähin liittolainen Britannia on ruvennut puuhaamaan uutta "Marshall-apua", maailman köyhimmille erityisesti Afrikassa. Luultavasti Tony Blairin kansliassa katsotaan, että pääministeri tarvitsee nyt - Irakin sodan ahdingossa - uutta, kenties globaali-vastuullisempaa imagoa.
Bushille globaali vastuu viittaa ilmeisesti ankaraan demokratia-apuun, jota raskautetut kansat tarvitsevat kyetäkseen kantamaan oman osansa vastuusta.