Avioerojen määrä on kääntynyt Suomessa parin viime vuoden aikana hienoiseen laskuun. Silti edelleen selvästi useampi kuin joka toinen varmasti kestäväksi tarkoitettu avioliitto päättyy surullisesti eroon. Tilastollisesti pahin vuosi on edelleen 1975, jolloin solmituista avioliitoista lähes joka kolmas on hajonnut.
Tilastojen kaunistuminen muutaman vuoden takaisesta noin 28 000 vuotuisen eron huipusta on iloinen asia. Muutoksen määrä arvioidaan kuitenkin toistaiseksi sen verran pieneksi, ettei se vielä kerro peruuttamattomasta käänteestä. Toivottavaa se kuitenkin olisi, sillä jokaisen merkinnän poisjäänti avioerotilastosta on myönteistä.
Kodin hajoaminen aviopuolisoiden erotessa on aina vaikeaa. Sen seuraukset tuntuvat vähintään useita vuosia perheenjäsenten ja koko perheen elämänympäristössä. Aviopuolisoiden välien peruuttamaton rikkoontuminen on erityisesti lapsille äärimmäisen kipeä asia.
Lapsuudenkodin hajoaminen vanhempien eroon on havaittu niin vaikeaksi kokemukseksi, että avioerolapsen sisäinen leima säilyy monilla aikuisikään saakka. Aina turhauttavasta ja osin lamauttavasta kokemuksesta kertoo, että valitettavan usein lapset syyttävät vanhempiensa erosta sitkeästi itseään, vaikka vastuu erosta on aina aikuisilla.
Avioerojen määrän voimakasta kasvua kahden viime vuosikymmenen aikana on selitetty eri tavoin. Usein selitykseksi on tarjottu sitä, että avoimemmaksi tullut yhteiskunta on helpottanut erityisesti nuoria tunnustamaan avioliittopäätöksensä virheelliseksi ja korjaamaan sen nopealla erolla. Tilastot eivät kuitenkaan tue käsitystä. Eroon päättyneet avioliitot kestävät Suomessa keskimäärin 12 vuotta, ja eroavien naisten keski-ikä on yli 40 ja eroavien miesten hieman yli 42 vuotta. Tätä nykyä nuorten avioliitot kestävät paremmin, kun keski-ikäisten ja sitä vanhempien liitot taas rakoilevat aikaisempaa voimakkaammin.
Vaikka erosta päättävät useimmiten puolisot yhdessä, ja joka tapauksessa päätös tehdään perhepiirissä, ulkoisillakin paineilla on monesti ratkaisuun voimakas syy-yhteys. Yleistyneiden avioerojen syyksi on aivan viime vuosiin saakka epäilty työtahdin kiristymistä ja erityisesti ylitöiden kasvua.
Kun työ on vienyt mehut, perhe-elämän hyvinvoinnille elintärkeä yhdessäoloaika on tietysti silloin supistunut. Jos nyt on opittu, että tuloksellisen työnteon taustalla on mahdollisimman tasapainoinen ihminen, jolla on koti-elämä kunnossa, on syytä olla tyytyväinen. Avioerotilastojen oikean suunnan vahvistamiseksi olisi hyvä myös pohtia, miten elämän perusarvojen kunnioitusta yleensä Suomessa voitaisiin lisätä.
paakirjoitus@kaleva.fi