Toisessa romaanissaan Heimo Susi käsittelee Suomen kirjallisuudessa perin harvinaista aihetta, avaruusmatkaa.
Matkakohteena on Aurinkoa lähinnä olevaa tähteä, reilun neljän valovuoden päässä olevaa Alfa Kentauria kiertävä planeetta. Luotain lähettää sieltä kuvaa paratiisimaisen luonnontilaisesta planeetasta.
Päätetään rakentaa jättimäinen avaruusalus, jonka kyydissä osa ihmiskuntaa pääsee aloittamaan kaiken alusta tuossa uudessa, luvatussa maassa.
Heimo Suden kuvaama, reilun sadan vuoden päähän sijoittuva tulevaisuus kaipaa kipeästi uutta alkua.
Kaikkialle lonkeronsa ulottavat media ja tietotekniikka ovat kutistaneet maailman kiivastahtiseksi globaaliksi kyläksi, kansojen sulatusuuniksi, jossa on jokaiselle jotakin ja sopivassa suhteessa.
Markkinavoimat hallitsevat; myynti on kaikki, samoin julkisuus. Tai näin asiat näkee kolmeen osaan jakautuvan teoksen ensimmäisen osan kertoja, ylikansallisen NTC-yhtiön strategiajohtaja.
Matkalle paratiisiin pääsee 10 000 onnellista, ihmiskunnan parhaimmistoa, tieteiden ja taiteiden edustajia. Matkalippuja ei myydä - paitsi mustassa pörssissä.
50 vuotta kestävän matkan aikana matkustajat viihdyttävät itseään todentuntuisilla virtuaalielämyksillä. Niiden sisällöstä vastaavat aluksen tietokoneet, joiden muistiin on varastoitu keskeisimmät kulttuurin saavutukset.
Mutta, kuten usein tällaisissa tarinoissa, jokin menee vikaan. Alitajunta sotkeutuu peliin, jonka piti olla läpikotaisin rationaalisen järjen hallitsemaa. Alfa Kentaurin planeetalle laskeutuva joukko on huomattavasti pienempi kuin matkan alkaessa.
Kuten jo vuonna 1996 ilmestyneessä esikoisromaanissaan Virkamatka, joka käsitteli tietokoneita ja virtuaalitodellisuutta, myös Kentaurin aihepiiri hipoo tieteiskirjallisuutta.
Lienee hyödytöntä kiistellä siitä, onko Kentauri tieteiskirjallisuutta vai ei, lajityyppien välinen rajanveto kun on tunnetusti hankalaa. Sanottakoon vain, että jos Kentauri on tieteiskirjallisuutta, niin se on sitä ehdottomasti sanan parhaassa merkityksessä: ajatuksia herättävänä, kriittisenä kuvauksena ihmiskunnan tulevaisuudesta, jossa tieteen ja teknologian kehitys luo uudenlaisia, ohittamattomia eettisiä ongelmia.
Heimo Suden kuvaamassa tulevaisuudessa näet ajatellaan, että paratiisiin pääsee tieteen ja teknologian mahdollistamin keinoin, ei niinkään uskon avulla. Kuulostaako tutulta?
Parhaiden tieteiskirjailijoiden (Willliam Gibson, Stanislaw Lem, J.G. Ballard jne.) tavoin Susi kuvaa nykyaikaa tulevaisuuden kautta. Kuten elokuvaklassikossa 2001- Avaruusseikkailu, matka avaruuteen on samalla matka mieleen ja alitajuntaan - ja uuteen alkuun. Samalla Suden romaani on vertauskuva ajastamme, sen sokeasta teknologiauskosta ja niistä edellytyksistä, joilla ihmiskunnalla yleensäkin on tavoitella uutta uljasta maailmaa.
Kentaurin lähin kirjallinen vastine on silti Harry Martinsonin runoeepos Aniara.
Susi ei kuitenkaan näyttäisi aivan jakavan Martinsonin yönmustaa pessimismiä, joka jättää ihmiskunnan suuruudenhulluissa hankkeissaan harhailemaan keskelle tähtienvälisen avaruuden tyhjyyttä ja välinpitämättömyyttä.
Kirjallisia ja kulttuurisia viitteitä teoksessa on suorastaan vilisemällä, mutta ne on saatu luonnolliseksi osaksi itse tekstin jatkumoa.
Heimo Sutta on kiittäminen siitä, että hän on rohjennut tarttua tieteiskirjalliseen aihepiiriin aikana, jolloin science fictionin julkaiseminen Suomessa näyttäisi olevan kustantajien toimesta likipitäen pannaan julistettu. Sitäkin yllättävämpää tämä on, kun Susi tulee varsinaisten scifi-harrastajapiirien ulkopuolelta. Jälleen yksi osoitus nykyajalle ominaisesta kirjallisten lajityyppien välisten rajojen hämärtymisestä?
Tosin hienoista pyörän uudelleenkeksimisen makua tässä kaikessa on. Mutta Suden vivahteikas, parhaimmillaan hienoihin runollisiin visioihin yltävä kieli pelastaa yllättävän paljon.